Kurt Vonnegut: Bluebeard

romaani

Löysin käsiini Kurt Vonnegutin vuonna 1987 julkaistun kirjan Bluebeard.  Olen 1980 -luvun lopulla lukenut tämän suomennettuna nimellä Siniparta. 

Oli mielenkiintoista lukea kirjaa alkuperäisellä kielellä, englanniksi. Kurt Vonnegut oli satiirikko ja humanisti. Hänen tyylinsä oli lyhyttä ja toteavaa ja helppoa lukea. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja kuljettavat tarinaa eteenpäin pala kerrallaan. Tuttua tyyliä muistakin Vonnegutin kirjoista. Erityisen pitkälle vietynä tämä tyyli näkyi kirjassa Mestarien aamiainen.

Bluebeard on kuvitteellisen kuvataiteilijan Rabo Karabekianin elämäkerta. Tai kuten Vonnegut kirjoittaa, paitsi "omaelämäkerta" myös päiväkirja kesältä 1987. Rabo Karabekian syntyi armenialaisen pariskunnan poikana 1916. Pariskunta oli emigroitunut Kaliforniaan. Perhe on erittäin köyhä, mutta Rabo Karabekian pääsee etenemään outojen sattumusten kautta varakkaaksi taiteilijaksi ja merenrantontilla sijaitsevan kartanon omistajaksi. 

Tarinassa vinoillaan taidemaailmalle oikein urakalla. Varsinkin sille taidemaailmalle, missä taidehuutokaupat nostavat taiteilijoiden teosten hinnat tähtitieteellisiksi, täysin sattumanvaraisesti. Kirjassa esiintyy joitakin keksittyjä taiteilijanimiä kuten Dan Gregory ja Terry Kitchen. Terry Kitchen maalaa ruiskulla abstrakteja nykytaideteoksiaan, Dan Gregory, jonka oppiin Rabo Karabekian nuorena menee, muistuttaa kuvailujen perusteella Norman Rockwell -tyyppistä taidesuuntaa, realistisia, romanttisia kirjankuvitus- ja julisteaiheita taiteilevaa maalaria. Oikean elämän taiteilijanimet Rothko ja Jackson Pollock mainitaan muutamaan otteeseen, Vonnegut kertoilee heistä Karabekianin juopottelukavereina. Noiden taiteilijoiden elämäkerran mukaan alkoholi oli iso osa heidän elämäänsä kyllä.

Rabo Karabekian kutsuu "elämäkerrassaan" itseään Siniparraksi. Sadun Siniparta kielsi vaimoaan koskaan avaamasta tiettyä ovea linnassaan. Siellä oli hänen suurin salaisuutensa. Karabekian ei tosin säilyttänyt sellaista salaisuutta lukitun oven takana kuin tarun Siniparta, mutta melkoisen salaisuuden kylläkin.  

Rabo Karabekianin kartanoon asettuu elämään leskirouva, joka lukee salaa Karabekianin tarinaa sitä mukaa, kun sen kirjoittaminen etenee. Hän tunkeutuu Karabekianin elämään, kommentoi kirjoitustyötä ja samalla tekee omaa kirjoitustyötään toisaalla kartanossa. Heidän välisensä suhde ei ole ongelmaton, mutta joka tapauksessa näyttää, että Karabekian sekä elämäkertansa, että leskirouvan kanssa keskustelun avulla tulee pääsemään pois apatian tilasta, johon hän on vaipunut.

Ja kirjan aikana tulee käytyä koko Rabo Karabekianin elämäntarina läpi sotavuosineen, taiteilijan kausineen, taidekeräilijänä ja monena muuna. Tarina on surumielinen katsaus 1900 -lukuun ja amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin sotiin. ja niistähän Vonnegutilla riittää kommentoitavaa. Jo hänen romaanissaan Teurastamo 5 hän kuvasi sodan kauhuja amerikkalaisena sotavankina kun liittoutuneet pommittivat Dresdenin maan tasalle. 

Aiemmin olen lukenut Vonnegutilta kirjat:

• Mestarien aamiainen
• Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle
• Kissankehto
• Kalmasilmä
• Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater
• Galapagos
• Sähköpiano
• Titaanin seireenit
• Äiti yö

Kiinnostukseni Vonnegutiin heräsi 1970 -luvulla, kun noita kirjoja alettiin suomentaa ja lukioikäisenä nuo olivat mielilukemistojani. Vonnegutin satiirinen huumori resonoi silloin. Ehkäpä luen uudestaan vielä jotakin noista tai jonkin uuden tekstin Vonnegutilta. "Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle" ei ole kestänyt aikaa, sen totesin, kun luin kirjan toissa vuonna. Nykyinen maailma salaliittoteoreetikkoineen ja totuutta vääristelevine poliitikkoineen kaipaisi Vonnegutin tapaista kriitikkoa. Vai hukkuisiko ääni sosiaalisen median kohinaan?