Lukupiirikaveri antoi minulle suositusten kera kiertokirjana käteen tämän teoksen.
Otin sen kirjapinostani nyt luettavaksi ja teksti vei mennessään heti. Kirjan koukku minulle oli kirjailijan kuvaus lastensa kasvatuksesta. "Tiikeriäiti" taistelee länsimaisen yhteiskunnan normeja vastaan ja kasvattaa kahta tytärtään pienestä pitäen "kiinalaiseen" tapaan.
Tytärten pitää olla parhaita jo pienestä pitäen. Koulusta numeroa 10 pienemmän arvosanan tuominen kotiin on suuri häpeä koko perheelle. Lasten pitää olla kaikesssa parempia kuin kaikki muut.
Niinpä lapsia valmennetaan kaikki vapaa-ajat ja kaikki uhrataan sille, että lapset onnistuvat. Läksyjä kuulustellaan niin moneen kertaan, että kaikki on täysin virheetöntä. Ja jos kotona ei kaikki läksyissä suju virheettömästi, toistetaan opittavaa asiaa niin kauan, että se sujuu. Tämä pätee kouluaineisiin kautta linjan, oli sitten kyseessä matemaattiset aineet tai kieliopinnot. Äiti valvoo ja ohjaa tehtävien tekemistä, vaatien aina kovempia suorituksia.
Pahinta simputus on taideaineiden kohdalla.
Vanhemmalle tyttärelle valitaan soittimeksi piano. Nuorempi saa, oikeammin joutuu soittamaan viulua. Ja noiden instrumenttien soiton opiskelun seuranta ja toteutus vaatii perheenäidin kaiken vapaa-ajan. Kotona harjoitellaan tuntikausia, Lapset pannaan viulutunneille ja kilpailuihin, heitä valmennetaan aina parempiin suorituksiin maineikkaissa kouluissa parhaimpien saatavilla olevien opettajien johdolla.
Toinen tyttäristä mukautuu, toinen ei.
Perheen isä on länsimaisen kasvatuksen saanut, juutalainen lakitieteen professori, joka kirjoittaa kirjoja. Perheen äiti puolestaan Yhdysvaltoihin emigroituneen kiinalaisen pariskunnan tytär, joka on opettajana yliopistossa. Tiikeriäiti myös ja joutuu järjestelemään työasioitaan lasten soittoharrastuksen säätelemällä tavalla.
Lapsilla ei ole kavereita eikä vapaa-aikaa, jolloin he voisivat viettää normaalia lapsuutta meidän mittapuumme mukaan. Kaikki on säädeltyä.
Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Lukijana miettii ja vertailee kirjan kirjoittajan näkemyksiä ja kokemuksia omiin kokemuksiinsa ja helposti toteaa räikeän eron.
Jokainen yhden tai useamman lapsen kasvattanut ja perhe-elämää viettänyt varmaan lukiessaan miettii kirjan kirjoittajan kertomaa. Itseäni se ainakin provosoi ja kirja sisältää kohtauksia, joissa miettii sitä, kuinka tuon perheen lasten mielenterveys on tuon rääkin kestänyt.
Kasvatusmetodit tuntuvat kovin sadistisille. Onhan se totta, että jonkun taidelajin tai urheilulajin mestariksi pääsee vain tekemällä runsaasti toistoja, mutta se, että pakottaa lapsen tekemään toistoja päivästä toiseen vuosien ajan ja vaatii täydellisyyttä koko ajan tuntuu kammottavalle.
Herää kysymys, miten käy luovuuden, jota taide myös vaatii. Kannattako lasta ohjelmoida.
Kiitän lukupiirikaveria lukuvinkistä ja pistän kirjan kiertämään eteenpäin!
Lukuiloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti