Anu Kolmonen on loistava ja eläytyvä ja empaattinen köyhien kovan elämän kuvaaja. Näin ajattelin luettuani kaksi hänen aiempaa teostaan, joita olen myös käsitellyt muutamalla sanalla tässä blogissa.
Nyt hän on omalla kielellään ja elämänkokemuksellaan kirjoittanut henkilökohtaisimman teoksensa. Anu Kolmosesta oli haastattelu televisiossa. Siinä hän kertoi kokemusasiantuntijana, millaista on pudota yhteiskunnan turvaverkkojen ohi köyhyyteen, josta ei löydy helpolla mitään ulospääsyä.
Lääkärien työkyvyttömäksi diagnosoima keski-ikäinen nainen sinnittelee painajaismaisessa tilanteessa. Vakuutusyhtiöiden lääkärit toteavat korvaus- tai eläkehakemukset perusteettomiksi potilasta näkemättä. Toimeentulotuki evätään. Työttömyystukea saadakseen on ilmoittauduttava te-roimistoon työnhakijaksi. Monia invalidisoivia sairauksia sairastavalle ei löydy palkkatyötä eikä tukihakemuksia hyväksytä.
Elämä on sinnittelyä päivästä toiseen. Oman tyttären elämässä etenemimen tuo valonpilkahduksia päöhenkilön ajatteluun. Samoin luonnon seuraaminen ja luontohavainnot. Köyhyys ja osattomuus vetää mielen apeaksi ja järkyttää mielenterveyttä.
Oman muistisairaan äidin omaishoito vie ajatukset omaan sukuun ja isotätien haaveisiin ja elämään, nostalgiaan, joka ehkä kantaa eteenpäin, antaa elämälle puitteita ja sääntöjä, vaikka rahattomuus ei hellitä yhtään eikä suo helpotusta vaivojensa kanssa eteenpäin sinnittävälle.
-----
Kirja on hieno teos tärkeästä aiheesta. Kirjailijan herkkyys ja rohkeus omien kokemusten kirjaamisessa romaanimuotoon on kunnioitettavaa. Peräpohjalainen kieli dialogissa tuo vivahteita ja väriä kerrontaan.
Upea teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti