Olen aiemmin lukenut Matti Röngän nostalgiaa vuodattavan romaanin Automiesten kylä. Ihastuin sen kirjan tekstiin ja kirjailijan lämpöön mennyttä maailmaa ja elettyä elämää kohtaan. Kirjassa oli valoja ja varjoja ja avautui kokonainen elämä rajatusta näkökulmasta. Rajaus auttoi lukijaa keskittymään olennaiseen ja viihtymään tarinan parissa.
Surutalossa koen saman lämmön. Lukija pääsee seuraamaan elämässään materiaalisesti menestyneen kuusikymppisen miehen paluuta isänsä kotiin maalaiskylään. Hän, Jukka, on ostanut itselleen lapsuudenkotinsa perikunnalta. Hänen isoveljensä Timo ei ole menestynyt taloudellisesti kummoisesti ja asustelee läheisessä kylässä.
Kirjassa kertoja Jukka palaa lapsuudenkokemuksiinsä ja kasvuympäristöönsä tutustuessaan talon nykykuntoon. Hän muistaa ankaran sodassa vammautuneen isän ja yrittää muistaa äitiään joka kuoli Jukan ollessa lapsi.
Paluu muistoissa lapsuusvuosiin ja nuoruuteen ja opiskeluelämään antaa Jukan ajatusten kautta lämpimän kuvauksen 1960-1970 -lukujen elämästä maalaiskylässä. Opiskeluvuodet ja työelämä piirtävät juppisuomalaista maisemaa ja lukija saa osansa nokianostalgiasta 1990-2010.
Salaviisas ja lempeä kirja. Kirjassa elettävä nykyhetki on koronapandemian poikkeusolojen kesää 2020. Sekin on jo nostalgiaa, jota voimme surumielisenä muistella.
Matti Röngän kirjoittamia kirjoja tulen lukemaan vielä lisääkin, suosittelen muillekin.
Lukuiloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti