William Goldingin tarina on tuttu entuudestaan. Muutama vuosikymmen sitten luin tänän kirjan ja olen nähnyt tarinasta vuonna 1963 tehdyn mustavalkoisen elokuvan. Lukupiirimme kirjana luin kirjan nyt uudestaan ja hyvä niin.
Tästä kirjasta voi nousta moniakin tulkintoja ja se on klassikkona edelleenkin ajankohtainen.
Joukko eri ikäisiä poikia haaksirikkoutuu tarinassa autiolle saarelle. Kaksi kaverusta, urheilullinen Ralph ja pilkkanimellä Possu tunnettu kömpelö pulska ja silmälasipäinen kaveri pohtivat kirjan alussa, keitä kaikkia saarelle on joutunut. Possu keksii rannassa torvimaisen simpukan, johon puhaltamalla Ralph saa aikaan kutsuäänen, joka saa aikaan, että viidakosta saapuu heidän luokseen rannalle melkoinen poikajoukko isompia ja pienempiä poikia.
On keksittävä keinot pysyä hengissä. Saaren kasvillisuus tarjoaa hedelmiä ja purosta saadaan vettä. Porukka perustaa organisaation, jota johtaa Ralph neuvonantajanaan Possu. He määräävät tutkimusretken saaren osia kartoittamaan ja resursseja tutkimaan. Saarella elää lauma sikoja ja osasta poikia tulee Jack-nimisen pojan johdolla metsästäjiä.
Alkuun idylliseltä vaikuttanut elämä saarella muuttuu kirjan edetessä poikien väliseksi kamppailuksi johtajuudesta.
Ryhmä jakaantuu kahtia ja osa taantuu villeiksi verenhimoisiksi sorilaiksi ja raakalaisiksi. Jopa ne, joilla on hyvät aikeet pitää signaalitulta palamassa osoittautuvat alttiiksi lähtemään viettiensä viemöksi kun pelko ja yön pimeät kauhut kiristävät tunnelman.
Tarinan verinen loppunäytös on hyytävää luettavaa.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1954 ja on aika selvää, että kirjan kuvaama poikien yhteisö on kuin pienoiskuva siitä, mitä maailmassa oli tapahtunut toisessa maailmansodassa. Joku ottaa rajattoman vallan toisten yli ja määrittelee omat sääntönsä, eikä ole enää vastuussa kenellekään. Väkivallanteot oikeutetaan omalla edulla ja ne vaietaan ja kielletään. Syyllisyys kyllä koskee joitakin myös siitä pahuudesta, jonka joku toinen sytyttää muihin.
Nyt tätä kirjaa lukiessa ei tarvitse palata ajattelemaan toisen maailmansodan aikaista pahuutta. Stalinin ja Hitlerin keskitysleirit ovat historiaa, mutta Putinin, Trumpin, Netanyahun ja monien nykyisten diktaattoreiden kyynisiä toimintatapoja tulee mieleen kirjaa lukiessa.
Onkohan tämä kirja antanut vaikutteita myös "Birnamin metsä" -teoksen kirjoittajalle, Eleanor Cattonille. Tarina, joka etenee idyllistä kohti kaameata pimeyttä. Tarinan dynamiikassa on samoja piirteitä, mielestäni.
Tätä "Kärpästen herra" -kirjaa on tutkittu ja analysoitu varmaan paljon vuosikymmenten mittaan. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan kauan sitten ja sekin jätti vahvan muistijäljen.
Kirjaa on myös arvosteltu ja sen esittämää kuvaa siitä, että eristetty poikajoukko romahtaisi verenhimoisiksi villi-ihmisiksi. Luin muutama vuosi sitten kirjailija ja ajattelija Rutger Bregmanin teoksen "Hyvän historia". Siinä kirjoittaja kertoo tutkimuksista jotka osoittavat ihmisluonnosta päinvastaista kuin Goldingin "Kärpästen herra". Suosittelen tutustumaan.
"Kärpästen herra" on kirjoitettu erittäin vatävään tyyliin ja se on helppo ja nopea lukea. Tarina tempaa mukaansa ja saa pohtimaan ihmisten pahuutta ja vuorovaikutusta ääritilanteissa - tai koulun välitunnilla. On johtajia ja on myötäilijöitä. On alistujia ja alistajia. On hyivä ja on pahoja.
Mielenkiintoinen moraliteetti tämä kirja on
