Lukupiirin "lukuläksynä" 3.1.2023 tapaamiseen on Kazuo Ishiguron teos Klara ja aurinko.
Kazuo Ishiguro kertoo tarinan androidista, ihmisen kaltaisesta koneihmisestä Klarasta. Näkökulma on tämän keinoihmisen, Klaran, näkökulma. Klara on varhaisteini-ikäisen oloiseksi tehty KY (keinoystävä). Klara haaveilee kirjan alussa pääsevänsä hyvään kotiin ja katselee kaupan näyteikkunassa robotteja katselevia ihmisiä ja pohtii heidän olemistaan. Samalla hän (se?) opettelee ihmisten tapoja ja tekee johtopäätöksiä näkemästään. Klara oppii ja kehittyy ja hänestä tulee erikoislaatuinen.
Hakematta mieleen tulee montakin tarinaa kirjoista ja elokuvista, missä keinoihmiset tai robotit ja keinoälyt ovat pääosissa. Ishiguron teos on hillitty, eikä selittele teknisä yksityiskohtia. Pääpaino on ihmisten käyttäytymisessä ja siinä, miten paljon robotti voi olla ihmisen kaltainen. Klara on kiltti ja sopeutuvainen ja oppiva tekoäly. Tässä suhteessa se muistuttaa Isaac Asimovin "Robotti-tarinoissaan" kuvaamaa robotiikan peruslakia noudattavaa robottia. Nuo peruslaithan olivat:
- Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä.
- Robotin on toteltava ihmisen antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa ensimmäisen ohjeen kanssa.
- Robotin on suojeltava itseään niin kauan kuin se ei ole ristiriidassa sääntöjen 1 ja 2 kanssa
Klara pääsee mielestään juuri siihen kotiin, mihin hän toivookin, mutta kaikki ei ole kuten hän toivoisi. Hänet valinnut teini-ikäinen tyttö Josie on sairas eikä elämä talossa, missä hän asuu, ole kovin antoisaa. Naapurissa asuu poika, jonka suhde Josieen on monimutkainen. Poika ei ole "muunneltu" ja nuorison kokoontuessa yhteen muuntelematon poika jää muiden varjoon. . Ilmeisesti muunnelluilla ihmisillä on etulyöntiasema yhteiskunnassa edetä haluamiinsa tehtäviin, heillä on jokin räätälöity fyysinen tai henkinen etu muuntelemattomiin verrattuna. Nämä muunnellut ovat ihmisten eliittiä. Mutta mitä ilmeisimmin muuntelusta on myös haittaa.
Klara joutuu toimimaan palvelijan tehtävänsä lisäksi parantajana, tai ainakin hän toivoisi voivansa parantaa Josien. Kaikkivaltias, jumaluus, kaikkeen kykenevä suuri ja ihmeellinen on voima, jonka Klara kuvittelee voivan pystyä mihin tahansa. Tuo voima, Aurinko, antaa energiaa, ravintoa androidille, joten auringon palveleminen ja seuraaminen on keskeinen asia Klaran elämässä. Se on hänen oma uskontonsa, joka voi pelastaa vaikka sairaan. Vai voiko?
Klaralle on valittuna tehtävä, jossa hän joutuisi tekemään kaikkein suurimman uhrauksen. Ei ole sattumaa, että Josie ja hänen äitinsä valitsivat juuri Klaran perheeseensä. En paljasta tässä tuota tehtävää, jotta kirjan jännitys säilyy. Tehtävän laatu paljastuu vähitellen tarinan edetessä.
Kirjan ihmiset ovat kovin ristiriitaisia, kuten ihmiset yleensäkin. Rakkaussuhteet tai kiintymys syntyvät ja häviävät. Tämä on kovin hämmentävää Klaralle, jonka mielestä kiintymyksen tulisi kestää. Tulee tilanteita, joissa Klaran aistimaailma ja havainnot pirstaloituvat, ilmeisesti kognitiivinen kuorma on tekoälylle liikaa joissakin tilanteissa. Tämäkin tuttua toimintaa myös ihmisten ollessa kyseessä?
Kirjan tunnelma on filosofinen ja pohdiskeleva. Tapahtumissa ei ole räjähtävää toimintaa ja pyssynpauketta tai mitään scifi-tyylin paisuttelua. Mutta koko ajan tarina kulkee eteenpäin. Juuri se tekee kirjasta tyylikkään ja hienon lukukokemuksen. Jossain kohdassa lukiessa miettii kirjan maailmaa, joka on kuin eristetty laboratoriokoe, mutta kun muistaa, että kertojana on Klara, robotti, jonka tuntemuksia ja havaintoja kirja kuvaa, ymmärtää rajoituksen välttämättömyyden.
Tutkiessaan androidia ja sen mahdollisuuksia ja ajatusmaailmaa, kirjailija tutkii myös samalla ihmistä ja sitä, mikä meissä on inhimillistä.
Altruismi, pyyteetön uhrautuminen muiden puolesta, uskonto, rakkaus, mitä ne ovat ja voiko niitä olla keinoihmisellä? Entä jos joudumme uhraamaan terveyden etsiessämme geenimuuntelun avulla parempia ominaisuuksia vaikkapa älykkyyteemme ja luovuuteemme?
Suosittelen tätä tyylikästä kirjaa, sen maailma on hieno elämys. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään kesken lukemisen, sen verran hienosti se etenee.
Keinoihmisistä kertovat tarinat ovatkin parhaimmillaan pohtiessaan ihmisyyttä. Mary Shelleyn Frankenstein on tästä hyvä esimerkki. Steven Spielbergin elokuva AI tulee myös hakematta mieleen tätä kirjaa lukiessa. Siinähän perheeseen hankittu pieni robottipoika koittaa olla niin hyvä poika kuin suinkin omalle perheelleen (tämä lienee viittaus myös Carlo Collodin Pinokkio -tarinaan!) Ihmisyyttä pohtiva tarina on myös viime aikana lukemani Alastair Reynoldsin Noidankehä, jossa myös näkökulmaksi paljastuu tekoälyn näkökulma. Myöskin elokuvassa Blade Runner keinoihmiset asettavat kysymyksen siitä, mikä meissä on ihmistä ja inhimillistä, jos tunteet ja muistot voidaan istuttaa keinoälylle ja saada se uskomaan olevansa elävä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti