Teemu Kaskinen on huikea tarinankertoja. Tässä kirjassaan hän käy pitkän kaavan mukaan suomalaisen metsäsuhteen kimppuun ja tulee samassa kuvanneeksi yleisemminkin mm tieteellisen tutkimuksen ongelmia, ihmissuhdeongelmia, organisaatioiden ongelmia ja luonnonsuojelun ongelmia. Ja sitä, miten nämä kaikki nivoutuvat yhteen.
Yli 600-sivuisen kirjan tarina kuvaa aikaa 1980-luvulta nykypäivään.
Päähenkilöksi tai ainakin juonen kuljettajaksi tulee Veli Susi -niminen henkilö, nainen, joka kirjan tapahtumien aikana elää noin 30-vuotiaasta aina eläkevuosiin asti. Oikeastaan hän on nimeltään Sisko Hirvonen, os. Kettunen, mutta hänet tunnetaan työtoverien keskuudessa Veli Sutena. Hän on tilastomatematiikkaan ja tietokoneohjelmointiin syvällisesti perehtynyt luonnotieteen tutkija, joka on naimisissa Eero -nimisen mielisairaanhoitajan kanssa.
Kirjan alussa Veli Susi saapuu vanhana naisena Imatran asemalle, josta hänet kuljetetaan entisten työkavereiden porukkkaan Ruokolahden metsiin. Siellä hän alkaa muistella entistä elämäänsä ja mitä tapahtui itse kullekin tutkijalle siinä innokkaiden nuorten tutkijoiden porukassa, joka rupesi tutkimaan metsien kasvua ja hakkuiden ja istutusten tekemisen tapaa ja rytmiä 1970-1980-luvuilla.
Kirja vie mukanaan seuraamaan sellaista metsäpolitiikkaa, jota ei oikeastaan haluaisi seurata. Mutta kirjailija vaan kirjoittaa niin hyvää ja mielenkiintoista tekstiä, että pakko on lukea, ilolla.
Metsätieteen gurut määrittelevät sen, mikä on "oikeaa" tiedettä ja sen he tekevät isänmaan ja sen teollisuuden etua silmälläpitäen. Väärät ajatukset tyrmätään ja niitä esittäneet tutkijat syrjäytetäön virkojen täytössä. Joten tutkimus junnaa paikoillaan, vaikka maailma muuttuu.
Tämä on huima satiiri. Se sisältää salaliittoteorioita, poliittisia suhmurointeja, ihmisten ahneutta ja toisten työpanoksen hyväksikäyttöä raa'asti, oman edun tavoittelua ja luonnon ja ympäristön hyväksikäyttöä.
Nyt en muista, että kirjassa olisi mainittu kertaakaan nykyään pinnalla oleva termi "biodiversiteetti", mutta suomalainen metsäteollisuus tämän kirjan kuvailemana ei ainakaan vahvista biodiversiteettiä.
Puupeltoja viljellään ja koitetaan selittää viljelyn tuloksia mekanistisilla malleilla. Metsänomistajia kusetetaan isojen organisaatioiden ja tehtaiden ryhmätyönä, valtavia hakkuuaukeita tehdään ja aurataan ja taimia istutetaan - kaikki vain epämääräisen arvauksiin perustuvan tiedon ja luulon varassa.
Tämä on synkkä ja iloton joutsenlaulu suomalaiselle metsänhoidolle. Mutta samalla hauska satiiri.
Lukekaa itse. Upea kirja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti