Clive Cussler: Nostakaa Titanic!

Trilleri

Clive Cussler (1931-2020) kirjoitti jännärinsä Nostakaa Titanic! vuonna 1976. Sen kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen tulevaisuuteen vuonna 1987.  Ja nyt kun kirjaa lukee vuonna 2023, huomaa toki miten se on vanhentunut. No, hymyhän nousee huulille, kun astuu vaikkapa retrohuonekaluilla ja tapeteilla sisustettuun 1970-luvun asuntoon. Vähän sama tunnelma tulee tätä kirjaa lukiessa. Nostalgiaa ja menneen maailman kaihoa toisaalta, vintage-valtakuntaa ja poikakirjojen lumoa tai jotain.

Miksi tartuin kirjaan? No, viime viikolla koko maailma seurasi turistimatkaa Titanicin hylylle. Matka päättyi onnettomasti, sillä varmaan jo sukellusaluksen laskeutumisvaiheen aikana valtavan  veden paineen rutistaessa aluksen kasaan rakenteiden lujuuden pettäessä noin 3 kilometrin syvyydessä miehistö menehtyi äkillisesti. Pelastus- ja etsintätoimet jatkuivat useamman päivän aluksen signaalin hävittyä. Maailman mielenkiinto suuntautui sukellusretken pelastusyritykseen, sillä tuo 5 hengen turistimatka oli miljonäärien seikkailu, jonka hinta osallistujaa kohti oli 250 000 dollaria. Ei siis mikään kenen tahansa turistimatka. 

Sattumalta kirjojen kierrätyspisteellä oli viime viikolla Titanic-aiheinen jännäri, joten nappasin sen kesälukemisekseni.

Kirjan kuvaama maailma on ehtaa 1970-luvun jännärikaanonia. Clive Cussler, jolta en ole aiemmin lukenut mitään, on saman tapaista kirjailijakuntaa kuin Alistair MacLean tai Desmond Bagley. Tai varhaisempi Ian Fleming agenttitarinoineen. Bestseller-kirjailijoita kansan kyltymättömään viihdejännärien tarpeeseen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Clive_Cussler

Wikipedia-artikkeli kirjailijasta tietää kertoa, että kirjailijalla oli taustaa syvän meren tutkijana ja sotilasmaailmasta. Se selittänee osin kirjan kuvaamaa maailmaa. 

Vanhan maailman miehinen armeijailjöö tai Yhdysvaltain presidentin ja kongressin edustajien törmäilyt kuvaillaan satiirisessa valossa. No, tuon ajan satiiri on aika lempeää, vaikka Nixon Watergate-skandaaleineen tuleekin mainittua. Kirjan naiskuva on se perinteinen, vaikkakin kirjan naispuolinen päähenkilö toimiikin aika estottomasti, on hän kuitenkin vain kulissi miesten tarinalle. Dirk Pitt -niminen "superseikkailija" on kirjan sankari, joka joutuu ahdinkoon ja pelastuu pinteestä kuin ihmeen kaupalla kerta toisensa jälkeen - ja pelastaa ryhmänsä ja maansa.

Teknologisessa mielessä kirjaa on hauska lukea. Taustatarinassa fiktiivinen erittäin kallis alkuaine bysanium on löytynyt 1900-luvun alussa ja epäillään, että sitä ainetta on vuonna 1912 uponneessa Titanicissa. Sekä alkuaineen louhiminen Venäjällä Novaja Zemljalla 1900 -luvun alussa  ja salaliitto sen kuljettamiseksi potkaisevat tarinan käyntiin. Ja kun päästään vuoden 1987 maailmaan, on luvassa lisää salaliittoja ja vehkeilyä, kylmän sodan vakoojaoperaatioita ja salaisia sotilasoperaatioita. Loppuratkaisu kirjassa yllättää, niin kuin pitääkin tällaisissa tarinoissa.

Kirjan sijoittaminen vuoteen 1987, jolloin Titanic tarinan mukaan löydettäisiin, on hauska sattuma. Oikeasti Titanicin hylky löydettiin 1985. 

Hylky ei ollut säilynyt syvyyksissä niin hyvässä kunnossa kuin seikkailukirjassa arveltiin, vaan se oli paikoitellen bakteerikasvuston syövyttämä.

Kirjailijan meille tarjoama mielikuvitusseikkailu on hauska esimerkki mielikuvituksen voimasta. 1976 kirjoitettu, sen ajan lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina on hauska kuriositeetti ja muistutus siitä, että tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja haastavaa. Kannattaa pitää se mielessä kun lukee scifi-kirjallisuutta, viihdettähän ne ovat. Tosin parhaissa niistä on mainiota pohdintaa ihmisen ja elämän perusasioista.

Tämä kirja sopi hyvin kesäiseksi viihteeksi. Parhaillaan maailmassa on suurempia kriisejä kuin turistisukellusveneen tuho Titanicin luona. Ukrainan sota ja Venajän toimet ovat mielessä päivittäin. Viihdekirjassa kuvatun kylmän sodan haamut heräsivät henkiin helmikuussa 2022 ja muuttuivat kuumaksi sodaksi, Venäjä juonittelee ja levittää valeuutisiaan, Yhdysvalloissa republikaanipuolue aikoo panna uudestaan presidenttiehdokkaaksi vuoden 2024 vaaleihin talousrikoksissa ryvettyneen, naisen hyväksikäytöstä  ja kunnianloukkauksesta tuomitun ja kapinasta ja vaalipetoksista tutkinnassa olevan Donald Trumpin. Ei ihme, että joskus pitää lukea kevyempääkin kirjallisuutta. Todellisuuspako on kuitenkin vain väliaikainen helpotus.

Lukuiloa!

 

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Romaani

Katriina Ranne on kirjoittanut hienon kirjan erään suvun tarinasta Argentiinassa.

1900 -luvun alussa perhe pienen Kaarlo-poikansa kanssa muuttaa Suomesta Lahdesta siirtolaisiksi monien muiden kanssa Argentiinaan. Heistä tulee uudisraivaajia, jotka perustavat oman suomenkielisen yhteisönsä viidakon laitamille. 

Rankka raadanta ja tiukat elinehdot osoittavat, että heille ei tullutkaan osakseen helppoa elämää paratiisissa, missä hedelmät putoavat puusta suoraan suuhun. Viljelyksen tuottama yerba myydään ja siitä saaduilla tuotoilla hankitaan tarpeellisia tavaroita tai raaka-aineita.

Kaarlosta tulee kantaisä suvulle, jonka värikkäitä vaiheita kuvataan aina 2000 -luvulle asti. 

Katriina Ranne kuvaa tarkasti entisajan elämää siirtokunnassa ja tuo esiin myös Argentiinan yhteiskunnan muutoksen. Maata hallitaan eri tavoin. Sotilasjuntan hallitsemasta maasta tai Juan ja Eva Peronin tuomista uudistuksista maatyöläisten asemaan kerrotaan tavallisen ihmisen näkökulmasta.

Suomalaissiirtokunta yrittää pitää yllä suomenkielistä yhteisöään, mutta vähitellen suomenkielen puhujat vähenevät ja asukaat sulautuvat paikalliseen väestöön. Maata raivataan ja alkuperäisten asukkaiden elinehdot muuttuvat kuten myös siirtolaisiksi tulleiden. Puut raivataan ja esiin tulee savinen maa, punainen rautaoksidin värjäämä, maa kuin veri. Viljelytavat muuttuvat ajan saatossa. Kylä kasvaa ja ajan saatossa taas kuihtuu väen muttaessa kaupunkeihin.

Myös elämää luonnon ehdoilla kuvataan kauniisti. Kasvit ja metsäluonto ja eksoottiset eläimet luovat psikallisväriä.

Kirjan alussa kerrotaan siis Suomesta vsnhempiensa kanssa saapuneen Kaarlon tarinaa. Hän joutuu jo nuorena miesten töihin, raivaa viidakkoa perustaa vanhempiensa rilan viereen oman tilansa ja haaveilee puolisosta.

Sitten seuraa Esterin kertomus lapsesta aikuisvuosiin asti. Ester syntyi Argentiinassa Kaarlon ja Hildan tyttärenä.

Lopuksi kerrotaan Esterin yllättävän lapsenlapsen Ainan tarina.

Katriina ranne kirjoittaa kaunista kieltä ja selvästi hän on tutkinut huolella, millaista on ollut noiden entisaikojen siirtokuntien elämä ja vaiheet. Kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa tämän selkeästi. Kirja on lopussaan suorastaan lyyrisen kaunis kuvaus elämästä ja paluusta luontoon, perusasioiden äärelle.

Kirjasta perusteellisempi esittely:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2022/07/19/katriina-ranne-maa-kuin-veri/

Lisätietoa kirjailijasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Katriina_Ranne

Kirjan hienous on siinä, miten se osoittaa elämän arvokkuuden kaikissa oloissa. Myös elämän tarkoitus ja hyvä elämä saa kirjailijalta hienon tulkinnan. Jälleen kirjalöytö, josta voi iloita. Sen luettuaan kokee sivistyneensä.

Matka ajassa ja paikassa kauas Argentiinaan kirjaa lukiessa viihdyttäö ja liikuttaa.

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

 Kevyttä kesään, pakinakirja viidenkymmenen vuoden takaa. 

Veikko Huovinen tuli tutuksi itselleni jo lukioikäisenä. Hänen teoksensa "Havukka-ahon ajattelija" on Suomen kansan rakastama klassikko. Myös Huovisen teos "Hamsterit" on tuttu jo nuoruudesta ja se pitää joskus aina syksyisin lukea uudestaan, marjojen ja sienten keräilyn ja säilömisen aikaan. Myös koulupoikana tuli tutuksi Huovisen teos "Lampaansyöjät",  missä kaksi miespuolista kaveria, Sepe ja Valtteri, toljailevat ympäri Suomen maaseutua kesälomallaan tarkoituksenaan tehdä rosvonpaistia, juoda viinaa ja puhua ja puhua maailman ilmiöistä, politiikasta ja naisista.  Suosikkini Huovisen tuotannosta on myös romaani "Koirankynnen leikkaaja". Tuttuja ovat myös "Joe-setä" ja "Veitikka", joissa Huovinen irvailee Josef Stalinille ja Adolf Hitlerille.

Veikko Huovinen siirtyi kirjoittamaan pakinoita, joissa kommentoi aikansa ilmiöitä. Päätin lukea kirjan "Rasvamaksa" saadakseni tuntumaa siihen, millaisena Huovinen maailman näki ja kommentoi 1970 -luvun alkupuolella. 

Kirjan kaksi ensimmäistä pakinaa kertoo ihmissyönnistä. Kehitysaputyöntekijä Suomesta, valkoihoinen kaveri eksyy ja tulee pelastetuksi kylään, jossa on musta pariskunta,  kaksi eurooppalaisissa yliopistossa tohtorin tutkinnon suorittanutta ihmistä, jotka valmistavat kehitysaputyöntekijän ateriakseen ja syövät mielihalulla.

Toisessa pakinassa Tampereella yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskeleva musta mies "marinoi pystyyn" naisystävänsä, vaalean alkoholista tykkäävän nuoren naisen ja syö hänet. 

Eipä varmaan menisi läpi nykykirjallisuudessa tuollaiset muukalaiskuvaukset, mutta Huovinen sanoo pakinoissaan "neekeri" -sanan estottomasti, kuten se tuolloin sanottiin. Samaa tyylilajia, kuin Kari Suomalaisen piirrokset, mautonta ja groteskia hauskuutta tai sitten ei.

Kirjasta löytyy myös klassikkopakina "Jutta Grahnin mies", joka on varmaan kaikkein mieleen jäävin kirjan pakinoista. Suosittelen, typerä, hauska ja hillitön pakina. Jostain syystä tuon pakinan huumori kestää aikaa, en tiedä miksi. Tai no ainahan alapäähuumori ja pyllyn ja kikkelin mainitseminen saa hymyn huulille. Ja Jutta Grahnin tarinassa on erikoiset puitteet tälle.

Kirjassa on hassuttelua seksuaalisella sanastolla ja aiheilla esihistoriassa pakinassa "Heimojensa karkottamat".  "Ota tyttö ojasta" taas kertoo epätavallisesta parisuhteesta ja epätavallisesta onnellisesta tarinan lopusta. 

"Ruhtinaspari tunturihotellissa" on tarina, joka pilkkaa median tapaa rakentaa kuva kuninkaallisista ja suomalaisista, jotka aina kysyvät, mitä meistä ajatellaan. Entäpä, jos ne kertoisivat, mitä ne todella ajattelevat?

"Onko tukka kauniisti" koittaa irvistellä itseään kaunistaville miehille. 

"Ammattimainen puolueenhaukkuja " on ehkä toinen hyvin aikaa kestänyt pakina tässä kokoelmassa.

Muut tarinat ovat pääasiassa hassuttelua ihmisten nimillä, oudoilla ammateilla kuten "Sammakkomies", Tapaamme eräässä pakinassa kirjasta "Lampaansyöjät" tutut Sepen ja Valtterin, jotka pohtivat  armeijoiden kyvykkyyttä. Eräs pakina taas vinoilee maailmanpolitiikalla, sillä, voisiko Suomi hankkia omia siirtomaita ja miten se temppu tehtäisiin. Mielikuvitusta piisaa kirjailijalla, mutta jossakin kohdassa lukeminen alkaa puuduttaa, väkisin väännettyjä juttuja lukiessa. 

Kirja on nopealukuinen ja helppo, asenteellinen  ja vanhahtava. Mutta kannatti lukea taas.

Mutta yhtään en menisi kirjan tekstiä muuttamaan ja säätelemään nykyaikaan sopivammaksi. Meillä on oikeus tietää, miten Veikko Huovinen maailmaa koki ja kommentoi viisikymmentä vuotta sitten. 

Huovinen on myös julkaissut pakinakokoelman nimellä "Ympäristöministeri", missä hän irvailee ympäristöministeri -ajatukselle. Täytyisiköhän lukea sekin kirja, nyt kun tiedämme paremmin, miten tärkeää ympäristöstä huolehtiminen nykyään on. Kirjan kansikuvassa ympäristöministeri on linnunpelättimen kuvatus, kertonee sekin jotakin. Huh huh.

Alla vielä pari linkkiä lisätietoon Huovisesta ja teoksistaan. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Huovinen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/01/21/veikko-huovisen-parodiat-otettiin-liian-usein-tosissaan

  

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Kesäkuu 2023 ja Hannu Väisäsen teos Taivaanvartijat on kesälukemisenani.

Kirjan selkeät lauseet ja kaunis kieli vievät ajatukset itselleni vieraaseen maailmaan  Hannu Väisäsen sielunmaisemiin. Niihin kuuluu pohjoinen kotikaupunki, lapsuudenkoti varuskunnan yhteydessä, kirkot, koulut Tukholma ja Italian Siena. Kirjan kertoja on kuvataiteilija, nuori mies, joka saa  tehtäväkseen pohjoisen kotikaupunkinsa seurakunnalta uuden kirkkorakennuksen alttaritaulun.

Kerronnan edetessä käy ilmi, että kertoja tuntee kuvaamataiteen tekniikat ja aiheet ja historian. Myös musiikki on hänelle tuttua. 

Tosin  kalusteiden puulajien tuntemus on epävarmaa, sivulla 27 lukee: "Keskellä huonetta on valtavan suuri ovaalinmuotoinen pöytä, selvästi jotain jalopuuta, jota minä, mäntyyn, koivuun ja halpaan laminaattiin tottuneena en tietenkään tunnista." Käydessään uudelleen samassa huoneistossa viikkoja myöhemmin  kertoja sivulla 54 sanoo: "Puksipuinen mahapiironki nojaa seinään." Ihmettelin, miten kertojan tietämys kalustepuiden materiaalista oli nyt ihan toisella tasolla. No, kirja paljastuu kertojan muistoista koostuvaksi, tarkkojen havaintojen täyttämäksi matkaksi.

Alttaritaulun valmistumisen ja kirkon vihkimyksen jälkeen kertojalla on taiteensa myyntinäyttely pienessä tukholmalaisessa galleriassa. Siellä epätodennäköinen asiakas ostaa joukon tauluja ja syntyy elinikäinen ystävyys. Kummallakin on omat ajatuksensa elämästä ja sen sisältämästä henkisestä matkasta. 

Taivaanvartijat ovat meitä tavallisia ihmisiä ja kirkkojen rovasteja ja kirkkoherroja ja kirkkovaltuutettuja, arvioimassa millaista taivaallista näkyä kirkkotaiteeseen halutaan. Näin kertoja ajattelee. 

Kirjan loppua kohden suvaitsevaisuus lisääntyy ja kerrontaan tulee vielä lisää rakkauden ja valon sävyjä. Introvertilta vaikuttanut kertoja ei ole maailmassa yksin. Taide lohduttaa. Sielunmaisema on löytynyt.

Kirja on oikea aarreaitta taiteita aistivalle ihmiselle. Ihmeteltävää ja koettavaa kertojalla löytyy runsaasti kuvataiteista ja musiikista. Myös taidehistoriaan viitataan usein ja tiettyihin taiteessa esiintyneisiin traditioihin. Kirjan lukija pääsee seuraamaan kertojan kokemaa aitiopaikalta, siitä kiitos. Erityisen hieno kohtaus kirjassa on laulaminen ystävän hautajaisissa. Ollaanko siinä elämän perusarvojen äärellä paljaimmillaan?

Lukuiloa!

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_V%C3%A4is%C3%A4nen

Arvio kirjasta "Taivaanvartijat":

https://yle.fi/a/3-6778442

Hannu Väisäsen ja seurakuntien suhteesta hänen taiteeseensa juttu Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2023:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009685349.html

Hannu Väisänen kertoo taiteestaan:

Essi Kummu: Alaston lukupiiri

Kirjailija Essi Kummu on kirjoittanut oudon kirjan Alaston lukupiiri. 

Kirjan henkilöt ovat pääosin naisia, jotka toimivat kirjailijoina tai kustannusalalla. He kokoontuvat keskenään pienellä porukalla, jossa on neljä naista ja yksi mies viettämään aikaa lueskellen vähissä vaatteissa lojuen ja kommentoiden lukemaansa. 

Naiset hellivät toisiaan viineillä ja naposteltavalla ja pohtivat olemistaan, joka keskittyy lähinnä siihen, miltä tuntuu ja mitä ulkonäkö viestittää ja mitähän tuo toinen minusta ajattelee. Tätä vatvotaan koko kirjan ajan, välillä huoneisto vaihtuu saaristolaismaisemasta yhden henkilön kotiin, jossa heittäydytään isoksi läjäksi nauttimaan ihokosketuksesta muu maailma unohtaen.

En kokenut kirjaa erityisen aistikkaana, satiirisena tai valloittavana. Pinnallista pähkäilyä ja pöhköilyä täynnä. Jos jonkun satiirisen piikin voisi löytää, ehkä se menee siihen kirjamarkkinoinnin suuntaan, missä kirjassa viitataan siihen, kuinka nimenomaan persoonallisimpia ja alastomampia ajatuksia ja kuvia pitäisi saada kirjailijasta someyleisölle käyttöön, jotta kirjat myyvät.

Mutta ei sekään oikein iske, kirjan ajatuksineen koen aika hajanaisena ja tyypit, joita kuvataan eivät ole kovin kiinnostavia. 

Tämä ei ollut kirjailijan ensimmäinen teos. Pitäisiköhän minun lukea enemmän hänen teoksiaan, tämä ei oikein rohkaise jatkamaan, sen verran outo tämä oli - ja aikani on rajallista, en haluaisi tuhlata sitä...

Tuolla Helsingin sanomien arvio:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009481909.html

Essi Kummu wikipedia-artikkeli:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Essi_Kummu

  

Paulo Lins: Ja sitten soi samba

Romaani

Alunperin portugalin kielellä 2012 ilmestynyt teos saatiin suomeksi 2019. Tartuin kirjastossa mielenkiintoisen nimiseen kirjaan, lehteilin hiukan sitä ja lainasin luettavaksi. 

Kirjailija Paulo Lins oli minulle ennestään tuntematon. Häneltä on aiemmin suomennettu teos Jumalan kaupunki.

Kirja "Ja sitten soi samba" kertoo 1920-luvun Rio de Janeiron punaisten lyhtyjen kortteleissa elävistä katukonnista, prostituoiduista, baarinpitäjistä ja muusikoista, jotka synnyttivät samban ja sambakulttuurin.

Henkilöiden elämää ja ihmissuhteita kuvataan lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien, täten antaen taustatietoa Rion kaupungissa köyhissä kortteleissa elävien ihmisten elinehdoista. Osa raataa päivästä toiseen, toiset siirtyvät jo nuorina helpomman toimeentulon ääreen: prostituoiduiksi, sutenööreiksi, katukonniksi, pelureiksi, huijareiksi ja taskuvarkaiksi. Osa tekee hanttihommia, jotkut päätyvät virkamiehiksi. Ja kaikki vihaavat poliisia, jonka väkivaltaiset otteet ja epäoikeudenmukainen toiminta haittaa yhteisöä ja samban toteuttamista.

Mutta kaikilla on tieto siitä mitä kunnollinen elämä on. Riossa, tuossa eri kansallisuusryhmien sulatusuunissa, on syntynyt fuusiona katolisuuden rinnalle oma uskontonsa, jossa henkiolennot saapuvat meedioiden välityksellä temppeleissä kertomaan kullekin tulevaisuutensa onnesta kiinnostuneelle, miten pitää elää ja toimia. Ja henkiolentojen sanaa uskotaan vilpittömästi, tosin inhimillisiä repsahduksia sattuu. Vanhat naiset uskonnollisten menojen suorittajina kaupungin laitamien temppeleissä ovat arvostettuja kansalaisia, joita kunnioitetaan ja joiden neuvoja uskotaan.

Uskonto on Umbanda.

Kirjan päähenkilöiden elämää kuvataan tarkasti ja intiimisti. Sukupuolielämä on vallatonta ja villiä ja suvaitsevaa. 

Mutta kaikkia noissa kortteleissa yhdistää samba. Capoeira on rajua leikkiä mutta myös taistelulaji, missä jaellaan ja saadaan rajuja iskuja ja potkuja. Capoeiristat ovat taitavia katutappelijoita ja useimmat sutenöörit ja katukonnat hallitsevat capoeiran. Sambistat, katujen ja kapakoiden sambamuusikot ja runoilijat haaveilevat kuuluisuudesta ja luovat omaa katukulttuuriaan ja levittävät melodioitaan ja riimejään eri osiin kaupunkia laulettavaksi ja soitettavaksi. Jotkut katukonnat ovat myös sambistoja! Radio tekee tuloaan, äänilevyille musiikkinsa saaminen on myös suuri unelma. Ja yhteen liittymällä ja jakamalla osaamistaan sambistat vievät kulttuuriaan eteenpäin. Sambakoulu syntyy.

Kirjan tarinassa nuo Rion korttelit tulevat lähelle, samban rytmit alkavat tuntua korvissa, tekstissä kuvaillaan brasilialaisten ruokien ja mausteiden tuoksua, parfyymejä, tupakan ja sikarin tuoksut ja ihmisten läsnäolo ja yhteisön lämpö, katukonnien äkkipikainen temperamentti, prostituution orjuuttamat nuoret naiset ja väkivalta ja hyväksikäyttö. Mutta myös usko siihen, että kukaan ei ole pohjimmiltaan täysin paha.

Kirjaa lukiessa huomasin katsoa internetin karttapalvelusta, miltä tuo kirjassa mainittu Rion kaupunginosa Estacio näyttää. Samalla totesin eräitä kirjassa mainittuja sambakappaleiden nimiä etsiessäni, että kirja kertoo todellisista ihmisistä heidän nimillään. Youtube-kanavalta löytyy Alvesin laulamana mm. Silvan ja Brancuran sambamusiikkia. 

https://youtu.be/XaOxJ9cP-iQ

Ismael Silva myöhempinä aikoina (1973)

https://youtu.be/0C_Ba6NJ3hY

 Kirjan lopussa on mittava lähdeluettelo, joka varmaan johtaa portugalin kieltä osaavan sen tiedon ääreen, mistä kirjailija on ammentanut teokseensa yksityiskohtia. Itselläni ei kielitaito riitä, mutta asiaa tutkiville se varmaan tarjoaa paljon iloa.

Hieno kirja ja sukellus brasilialaiseen kulttuuriin ja ajatteluun. Musiikin ystävälle herkkua.

Lisätietoa kirjailijasta wikipediassa (englanniksi): 

https://en.wikipedia.org/wiki/Paulo_Lins

Lukuiloa!