Tämä blogi "Sepon kirjalistat" on perustettu lukemieni kirjojen listauksiin ja joidenkin kommentointiin. Kokoan tänne muistiin lukemieni kirjojen nimiä, joistakin kirjoista myös sen, mitä ajatuksia kirja herätti. Kirjoitan epäsäännöllisesti, inspiraation mukaan.
- Seppo
1980-luvulla ilmestyi Kaarlo Haapaselta romaanitrilogia "Leskien kortteli", "Kersojen kortteli" ja "Kortteliympyrä". Kirjat kertovat kansalaissodan jälkeisen Pietarsaaren Skatan puutalokortteleiden elämästä.
"Leskien kortteli" -kirjassa on pääosissa työläisperhe, äiti Vilma ja hänen tyttärensä Elvi ja pikkupoika Matti. Perheenäiti työskentelee tupakkatehtaalla ja perheen isä Toivo uittaa tukkilauttoja sahalle ja on paljon pois kotoa.
Kirjan tapahtumat etenevät kesästä seuraavan talven tammikuuhun ja perhe kokee traagisia menetyksiä viikkojen kuluessa. Elämä on niukkaa mutta kortteliyhteisön tuella ja huumorilla selvitään eteenpäin.
Kirjassa herää mainiosti eloon 1920-luvun Pietarsaaren työläisyhteisön elämä. Kirjailija Haapanen on syntynyt 26.1.1918, kuten kirjan pikkupoika Matti, lieneeköhän hän kirjailijan alter ego?
Tämä kirja on kolmas teos Maja Lunden sarjassa nimeltä Ilmastokvartetti.
Kirja kertoo Maja Lunden kirjojen tapaan useamman tarinat, jotka löyhästi kootaan yhteen kirjan lopussa. Luin tätä kirjaa aiemmin sarjan edelliset osat Mehiläisten historia ja Sininen.
Tämä Ilmastokvartetin osa kertoo kolmessa aikatasossa Mongolian villihevosten tai alkuhevosten pelastamiseen liittyviä tarinoita. Niiden kautta kirjailija luo katsauksen ihmisten maailmaan noina kolmena eri kautena, jolloin eläimiin on suhtauduttu erilaisilla tavoilla. Taustalla löyhästi on myös kuvaus ihmisen vaikutuksesta ilmastoon ja siitä, mikä vaikutus ilmaston muuttumisella voisi olla ihmisten kulttuurin romahtamiseen.
Varhaisin aikataso kertoo Pietarilaisesta eläintarhan hoitajasta 1800 -luvun lopulla, joka päättää järjestää retken mongoliaan löytääkseen eläintarhaansa aidon ja alkuperäisen villihevosen, joka on ihan oma lajinsa.
Toisessa aikatasossa 1990 -luvulla eläinlääkäri Karin on palauttamassa maailman eläintarhoista aitoja villihevosia luontaiseen ympäristöönsä Mongolian aroilla.
Uusimmassa aikatasossa ollaan 2060 -luvulla Norjalaisella eläintilalla. Maailman taloudelliset järjestelmät ovat romahtaneet, ilmastonmuutos on tuonut kuivuuden Etelä- ja Keski-Eurooppaan, Norjan ilmastoa koettelevat rajumyrskyt ja sateet. Elämä on selviytymistaistelua päivästä päivään. Ihmisten yhteisöt ovat romahtaneet ja kaikki koittavat selviytyä varastelemalla tai huijaamalla kaupankäynnissä. Lääkkeet ovat loppu, polttoaineet ja sähköhuolto romahtavat, kaikki rapistuu.
Romaanin Sininen kanssa kirjailija on rakentanut yhteistä maisemaa juuri tuossa Euroopan valtioiden ja rajojen romahtamisessa kuivuuden levitessä Euroopassa ja pakottaessa ihmisiä vaeltamaan pohjoisemmaksi. Myös yhteistä juonenkuljetusta löytyy erään kirjan roolihenkilön taustasta.
Kirja onnistuu taas kuvaamaan, miten hauras meidän sivilisaatiomme on kun luonto alkaa toden teolla koetella meitä. Kirjaa lukiessani kuulin juuri uutisista, että edellinen kuukausi, heinäkuu 2023 oli mittaushistorian kuumin kuukausi globaalisesti. Tänään uutisissa kerrottiin Norjassa tapahtuneista rankkasateista, joissa on jouduttu evakuoimaan kyliä ja mutavyöryjen runnoessa taloja ja teitä ja rautateitä.
Aivan uusi nimi minulle tämä Miika Nuutinen. Kirjan kansiteksti kertoo, että hän on sirkustaiteilija ja runoilija. Kirja on hänen esikoisromaaninsa.
Kirjan kansiteksti esittelee kirjan tyyliä "Villi itä on lempeän huumorin sävyttämä kertomus elämästä syrjässä, rakkaudesta luontoon ja miesten välisestä ystävyydestä."
Nyt luettuani kirjan totean sen olevan paljon muutakin. Kirjan alussa kaksi miestä esitellään kuin päähenkilöt, Runoilija ja Hantverkkari. Runoilija on kirjassa syrjäänvetäytynyt yhteiskunnasta irrallaan elävä kolhuja kokenut mies. Hantverkkari on työtön mutta käsistään kätevä kaveri, Runoilijan paras ystävä. He tekevät retkiä luontoon, nauttivat joutilaisuudesta, haaveilevat ja naljailevat, elävät elämän virrassa. He haaveilevat naisista ja tekevät luontoretkiä, pitkiä vaelluksia ja kanoottiretkiä, saunovat ja juopottelevat ja puhuvat loputtomasti elämästä ja olemisesta. Ja ihmettelevät kaiken tarkoitusta.
Kirja on täynnä lähtöjä eri vuodenaikoina tapahtuviin irtiottoihin. Mukaan tulevat vanhat koulukaverit Lentokapteeni, Talousjohtaja, Mieleterveyskuntoutuja ja Runoilijan pikkuveli Karvajalka.
Seikkaillaan kymmenien vaarojen, tunturien, järvenrantojen ja laavujen ja saunojen ja autiotupien ja kapakoiden kautta. Viiniä ja olutta kuluu. Mennyttä nuoruutta kenties haikaillaan. Ystävyydestä pidetään kiinni, vanhat kaverit ja vanhat kujeet...
Tyttöystävä Hantverkkarilla muuttaa hänen elämäänsä ja jossain vaihessa Runoilijakin kohtaa elämänsä naisen, Maailmanparantajan.
Kaiken yllä leijuu surun ja menetysten pohjavire. Lähteä pitää reissuille, joissa pää tyhjenee - ja täyttyy. Luonto näyttäytyy kaikissa eri vuodenaikojen ja säiden väreissä.
Yhtäkkiä tuntuu kuin lukisin Jack Kerouacin Matkalla romaania, kirja on kuin fresko, näyttämö, jossa yritetään saavuttaa esille se, mikä meissä ihmisissä on tärkeää. Rakkaus on suloista, menetykset satuttavat.
Kyseessä on eräs hienoimmista kirjoista, mitä olen tänä vuonna lukenut. Kiitos kirjailijalle ja onnittelut upeasta esikoisesta!
Risto Isomäki kirjoittaa jännityskertomuksia, joissa maailmanloppu on hiuskarvan varassa ja tarinan sankari piinallisten vaiheiden jälkeen saa pelastettua tilanteen, ainakin toistaiseksi.
Kirjassa esiintyy jo muissakin Isomäen trillereissä tutuksi tullut Lauri Nurmi, joka tempautuu tapahtumien pyörteeseen kotioloistaan. Lauri Nurmi pestataan merentutkimusaluksen neitsytmatkalle.
Matkaan on lähdetty testaamaan uutta sukelluslaitteistoa ja toisaalta tutkimaan merenalaisia hautavajoamia ja harjanteita. Tarkoituksena on koittaa löytää uusia linjoja yksisoluisten eliöiden sukupuuhun, tai oikeastaan löytää sellaisia elämän solumuotoja. joita tiede ei vielä tunne. Nämä voisivat olla myös astrobiologisessa mielessä kiinnostavia.
Matka katkeaa kansainvälisten valtiollisten raakojen terroristien hyökkäykseen. Hyökkäyksestä selviytyminen taas on jamesbondmaisten urotekojen siivittämää kerrontaa. Kirja sisältää erittäin raakoja kohtauksia, jotka kertovat terroristien häikäilemättömyydestä. Samanlaista pahuutta en ole pitkään aikaan jännityskirjojen tarinoissa lukenut noin yksityiskohtaisesti kuvattuna. Ehkä Venäjän raaka hyökkäys ja terrori Ukrainassa viimeisen vuoden aikana mediassa on laskenut itsesensuuria kirjoittajalta ja rohkaissut kuvaamaan tappamista ja kidutusta noin yksityiskohtaisesti.
Mutta näin syntyy taas seikkailutarina, joka vie mennessään. Lukijan mielenkiinto pysyy hereillä, kun tarinassa tapahtuu koko ajan käänteitä.
Parasta antia Isomäen kirjoissa ovat yleensä aina kirjojen loppusanat ja epilogit. Niissä kirjailija kertoo, mitä hän on pohtinut taustaksi kirjojen tarinoita rakentaessaan. Tässäkin kirjassa Isomäki epilogissa kertoo tutkimuksellista taustaa ajatuksilleen, joiden pohjalta kirja on syntynyt. Ekologista ja ydinaseteknologista pohdintaa sisältävät loppusanat ovat nyt ajankohtainen muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämme Venäjän uhitellessa ydinaseellaan ja Suomen ja Ruotsin liittyessä Natoon. Kannattaa lukea. Samalla hän viittaa omaan romaaniinsa "Litium 6" ja tuo esille uutta tietoa siitä, että ydinaseisiin tarvittavat alkuaineiden isotoopit voivat olla "epäpuhtaampia" ja jalostamattomampia kuin on aiemmin julkisuuteen kerrottu. Tämä tekee niistä vaarallisen uhkan, jos terroristit saavat kyseisiä aineita käsiinsä.
Olen lukenut Mary Shelleyn kauhuromaanin Frankenstein kertaalleen jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvulla. Nyt luin sen uutena Hannu Poutiaisen suomennoksena.
Kirja yllättää täydellisesti. Se osoittautuu muistikuvieni tarinaa monikerroksisemmaksi romaaniksi. Kirja on filosofinen ja surumielinen kuvaus Viktor Frankensteinista, joka tiedemiehenä onnistuu luomaan keinotekoisen ihmisen.
Muistikuvieni päälle on muutaman vuosikymmenen aikana päässyt kerrostumaan elokuvien ja sarjakuvien ja tv-sarjojen kuvastoa. Ne lainaavat Frankenstein-tarinoista yleensä vain hirviöhahmon kertoakseen omia sovituksiaan Mary Shelleyn luomasta hahmosta, jonka hirviömäisyydestä tehdään sensaatio noissa sovituksissa. Ei ihme, että tarinaa on lainailtu ja varioitu, sillä alkuperäinen tarina sisältää paljon erilaista tarttumapintaa ja kerroksia, joista ammentaa aineksia ja tulkintoja.
Frankenstein -tarinaa on pidetty paitsi kauhukertomuksena myös eräänä ensimmäisistä science fiction tarinoista. Kirjan syntytarina on jännittävä: Mary Godwin ja tuleva miehensä Percy Shelley vierailivat lordi Byronin vieraina Geneven järvellä. Koska sää oli huono ulkoiluun, seurue viihdytti toisiaan kauhutarinoilla ja kummitusjutuilla takkatulen ääressä. Mukana oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Mary Godwin (myöh. Shelley) oli vasta 18-vuotias. Lordi Byron haastoi seurueesta kunkin keksimään pelottavimman kauhutarinan. Tuon illan innoittamana Mary Shelleyn ajatuksissa alkoi syntyä tarina ja loppu on legendaa.
Kirjan esipuheessa tämä kirjan syntytarina käydään myös läpi, kannattaa tutustua.
Mistä sitten syntyy ajatus keinoihmisestä ja miksi se kiehtoo edelleenkin ihmismieltä 200 vuotta tarinan syntymisen jälkeen? Mikä sai Mary Shelleyn pohtimaan elottoman herättämistä eloon ja mitä se voisi merkitä? Mary Shelleyn omasta elämästä löytynee asioita, jotka ovat sysänneet hänet ajattelemaan mahdollisuutta pystyä jumalallisiin tekoihin.
Tarinan kauhuelementit kantavat toki pelkkänä kauhutarinana. Mutta Mary Shelley on viisaasti tehnyt tämän tarinan hirviöstä ajattelultaan ja tunteiltaan inhimillisen, jopa inhimillisemmän kuin luojansa Viktor Frankensteinin. Lukija kokee hyytäviä kauhun hetkiä kun Viktor Frankenstein kertoo kammottavaa tarinaansa hänet jäämeren lautalta turvaan pelastaneelle kapteenille. Kapteeni kirjoittaa päiväkirjaansa sekä kirjeisiin siskolleen tätä Frankensteinin tarinaa sitä mukaa kuin lopen uupunut kuolemanväsynyt tiedemies sitä kertoo.
Kirjan tarina on kuin väljä dialogi, missä tiedemies ja hirviö kertovat tarinaansa omissa pitkissä vuoropuheissaan. Lukija saa kokea sekä hirviön että tiedemiehen kokemat kauhut. Kirja kertoo yksinäisyydestä, pelosta, menettämisestä, syyllisyydestä ja rakkaudesta. Hirviön syntymänsä ja hereille havahtumisensa jälkeen kokema ja kuvaama luonnon kauneus ja hänen silmiensä havaitsema maailman ihmeellisyys saa kirjan lukijan liikutuksen valtaan. Hirviön syvä inhimillisyys koskettaa.
Lopulta hirviö kohtaa luojansa ja viimeinen yhteenotto vie tarinan päätökseen. Sitä ennen hirviö on muuttunut hyvästä ja jalosta murheelliseksi kostajaksi kohtaamiensa vääryyksien vuoksi.
Aiemmin lukupiirissä lukemani Kazuo Ishiguron "Klara ja aurinko" tulee mieleen lukiessani, kuinka keinoihmisen silmien kautta kuvataan ihmisen julmuutta ja vääryyksiä - ja toisaalta maailman kauneutta.
Vanhoissa raamatun tarinoissa kerrotaan, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Miksi jumala tässä teki huonoa työtä ja loi epätäydellisen kuvan, sitä ei tosin kerrota kovin selvästi. Vai onko syynä se, että meille jumalankuville annettu vapaa tahto tekee meistä epätäydellisiä. Frankenstein loi ihmisen kuvan, joka sekin on epätäydellinen kuva luojastaan. Silti se on osuva kuva ihmisestä. Kukaan ei ole syntynyt pahaksi.
Nykyajan tiedemiehet rakentavat tekoälyjä ja koittavat tehdä niistä inhimillisiä. Saimmeko varoituksen jo Mary Shelleyltä siitä, mihin se saattaa johtaa, jos emme enää hallitse luomaamme inhimilliseksi tarkoitettua tekoelämää... mene tiedä...
Antiikin tarusssa Pygmalion oli muinainen kuvanveistäjä, joka halusi herättää luomansa ihmisen kuvan eloon. Juutalaisessa mystiikassa esiintyy olento nimeltä Golem, joka on savesta muovattu ja henkiin herätetty olento. Joten haave siitä, että ihminen voisi luoda elämää elottomasta ei ole uusi. 1700 -luvulla oltiin keksitty magnetismi ja tehty sähköllä kokeita, missä esimerkiksi kuolleen sammakon raajat saatiin liikkumaan antamalla raajan lihakseen sähköä. Joten nuori Mary Shelley on kenties voinut ammentaa tarinaansa aineksia monesta lähteestä. Ja on luonut mestariteoksen, joka kestää aikaa.
Kirja on syystäkin klassikko!
Lukuiloa!
Lisäys: Marraskuun 2023 alussa kuuntelin kertauksena Frankenstein -kirjan aiemman suomennoksen Eero Saarisen lukemana äänikirjana. Kirjan rikas kieli ja viittaukset antiikin filosofeihin ja valistusajan filosofeihin, luonnontieteisiin ja kirjailijoihin sekä maantieteeseen hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Kirjailija on ollut tarinaa kirjoittaessaan vain hiukan yli 20 vuotias nuori nainen. Hänen elämäntarinansa avaa näkymän poikkeukselliseen elämään, josta ei puutu dramatiikkaa. Alempana linkkejä, joissa asiaa esitellään. Mary oli ehtinyt kokea menetyksiä omassa elämässään eikä onni Percy Shelleyn kanssakaan jäänyt pitkäikäiseksi.
Kuriositeettina vielä: siitä yöstä, jolloin Mary Shelley, Percy Shelley, lordi Byron ja lääkärinsä John Polidori kokoontuivat keskustelemaan kummitusjuttuja ja julistivat haasteen kauhutarinasta, on tehty myös elokuva Yövieraat (Gothic, 1986). Olen nähnyt aikoinaan tämän elokuvan, ja tunnelmani siitä ovat hiukan samoilla linjoilla tämän blogiarvion kanssa:
Nykypäivänä tarinaa on lainailtu televisiossa ja elokuvissa ja sarjakuvissa. Boris Karloffin näyttelemästä Frankensteinin hirviöhahmosta on tullut ikoninen ulkoasultaan.
Parodiaelokuvien mestari Mel Brooks on myös tehnyt lempeän parodian tarinasta, suosittelen:
Eräs viimeisimmistä Frankenstein -elokuvista oli Kenneth Branaghin ohjaama "Mary Shelley's Frankenstein" vuodelta 1994, pääosissa Robert De Niro ja Kenneth Branagh, tässä elokuvan traileri:
Eräänä frankenstein-tarinan sovituksena koen 1980-luvulla ilmastyneen tieteiselokuvan Blade Runner. Siinä androidit, ihmisen näköiset replikantit palaavat hakemaan lisää elinaikaa itselleen. Tyrell-korporaatio on nuo ihmisen kaltaiset robotit luodessaan rajoittanut niiden elämän vain muutamiin tehokkaisiin vuosiin.
Linkin videopätkässä androidi Roy Batty pitää monologin juuri ennen kuolemaansa elokuvan loppukohtauksessa. Mieleeni tämän nähdessäni tuli inhimillinen Frankensteinin hirviö:
