Lukupiirikaverilta kiertokirjana saatu teos oli hurjaa luettavaa.
Intian Punjabista kotoisin oleva tyttö kertoo elämänsä 21 ensimmäisen elinvuotensa aikana kokemansa maanpäällisen helvetin.
Hän syntyi perheensä kolmantena tyttärenä ja joutui heti perheensä epäsuosioon. Ja pelkästään sen takia, että hän oli "vain tyttö".
Hän joutui koko lapsuutensa kokemaan sekä fyysistä että henkistä ja seksuaalista väkivaltaa sekä omien sukulaisten että perheenjäsenten taholta. Perheelle kunnia, "izzat", oli kaikkein tärkein asia. Ja perheen tuli kaikessa totella perheen isää.
Perhe noudatti sikhi-uskontoa ja siihen kuuluvia menoja. Mutta uskonto oli vain kulissi, jonka varjossa suku- ja kyläyhteisö saattoi harjoittaa patriarkaalista kuria ja väkivaltaa tyttöjö ja vaimoja kohtaan.
Perhe muutti Norjaan, mutta Satwant (myöh. Sarita) joutui jäämään Intiaan sukulaistädin piiaksi. Tämä tarkoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja serkkupoikien suorittamia raiskauksia.
Satwantin vihdoin päästyä Norjaan 16-vuotiaana paljastuu, ettö Norjan intialaisyhteisö on siirtänyt patriarkaslisen kulttuurinsa ikävät piirteet mukanaan. Yhteisö on sulkeutunut ja lapset eivät saa puhua ulkopuolisten kanssa. Koulua he saavat käydä ja tehdä työtä, mutta isä kerää kaiken rahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti