Lukupiirin lukuläksyksi annettiin 7.3.2023 kokoontumiseksi minulle ennestään tuntemattoman kirjailijan Maritta Lintusen kirjoittama romaani Kirjeitä suolavuonolta.
Kirja kertoo ystävyydestä, hiljaisuudesta, äänistä ja äänimaailmasta sekä yksinäisyydestä. Se kertoo Norjan vuonomaisemista, Oslon liike-elämästä, EU:n virkakoneistossa toimivasta naishenkilöstä, Kreikan maisemista rakkaudesta.
Ennen kaikkea kirja kyllä mielestäni kertoo kommunikaatiosta. Siitä, mitä ihmiset kertovat toisilleen ja mitä he jättävät kertomatta. Ja miten ihmiset ymmärtävät toisiaan sekä omia ja toisten tarpeita. Kommunikaatio auttaisi tässä.
Sanallinen, kirjoitettu tai ääneen lausuttu kommunikaatio - ja onnistuuko se menemään perille -siinäpä kysymys. Onnistuessaan se voisi pelastaa paljon, ajattelin kirjaa lukiessani.
Entä jos kommunikaatio torjutaan täysin jo alkuunsa, miten asiat silloin etenisivät. Tätäkin kirja väläyttää. Ja tekee sen hienosti, mitenkään osoittelematta.
Kirjassa arvostetaan kirjoittamista ja kirjoitetun sanan "ääntä". Siis sitä muotoa, miten kirjailija haluaa asioista kertoa. Miten Tsehovin kirjojen "ääni" kenties kuuluisi lukijalle kynttilän valossa tai loistevaloputkien kelmeässä valossa.
Kirja on, kuten nimikin kertoo kirjeenvaihdon muotoon kirjoitettu romaani, jonka päähenkilö Sigvald Johansen, kirjeitse kommunikoiva erakko, on vetäytynyt maailmalta syrjään. Tai oikeastaan hän on löytänyt itselleen ja työlleen sopivan sielunmaiseman norjalaiselta Saltdalin alueelta. Se maisema tyydyttää päähenkilön kauneuden tarpeita ja toimii paikkana, jonne hän haluaa perustaa akustiikkaa tutkivan instituutin.
Kirja kertoo Sigvaldin kirjeistä vanhalle kaverilleen, liikemies Olaf Egnerille, jonka hän on tuntenut koulupojasta asti. Nyt miehet ovat viisikymppisiä, Sigvald elää vaatimattomissa oloissa mökissä vuonon rannalla, Olaf taas toimii Norjan öljyteollisuudessa johtajana, jonka taloudellisen avun varassa Sigvald tekee projektiaan, tutkimusta täydellisestä akustisesta ympäristöstä.
Sigvald on kirjeissään rönsyilevä ja vuolassanainen. Lukijalle tulee mieleen, että hän pakenee jotakin entisestä elämässään. Olaf vastailee erittäin pidättyvästi saamiinsa kirjeisiin. Kirjan lopulla selviää miksi.
Se, miten tarinaan saadaan mukaan eteläisestä Euroopasta tuleva juonne, joka puhaltaa rakkauden lämpöä kertomukseen, sitä en paljasta tässä nyt, vältän näissä kirjakatsauksissani juonipaljastuksia.
Kirjan vuonomaisemat ja kuvaukset tuntureilta sekä Kreikan rannikolta ovat hienoa antia kirjassa. Ajatukset akustiikasta ja erityisesti arkeoakustiikasta Norjassa, Suomen Lapissa ja Kreikassa kutkuttavat mielikuvitusta. Äänimaisemien ja musiikin sekä sävelteosten luomisen vihjeet ja kuvailut saavat lukijan sisällä musiikin soimaan, jos lukija sen sallii. Kirjan luontokuvaukset on maalattu hienoin värein. Siitä kiitos.
Kunhan ihminen kasvaa irti menneestä ja riippuvuudestaan menneisiin, on kaikki mahdollista.
Surumielinen, kaunis rakkaustarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti