Paula Havaste: Kaksi rakkautta

romaani 

Paula Havasteelta ilmestyi 2010 romaani Kaksi rakkautta. Se on tyyliltään ihmissuhdekertomus, jossa tapahtumat sijoittuvat maalaiskylään ja Helsinkiin 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun Suomessa.

Kirjan päähenkilö Anna on elänyt lapsuutensa leski-isänsä ja sisarustensa kanssa pikkupaikkakunnan pappilassa, isä on sairaalloinen ja on saanut työn seurakunnan suntiona. Tytär Anna on herännyt seksuaalisiin tunteisiin ja aistii voimakkaasti elämänsä keväässä. Kirjan alkukohtaus on kuin rehevää, lihallisempaa Suomi-Filmin kuvastoa, ainakin itselleni syntyi maalaiskylän kuvauksesta mieleeni jokin kotimainen elokuvan maisema. Maalaistyttö tirkistelee salaa uimaan menevää ylioppilaspoikaa ja kuvittelee mielessään millaista olisi päästä ihokosketukseen ihailemansa alastoman pojan kanssa.

Itse asiassa tuo elokuvamainen asetelmallisuus ainakin minulla lukijana säilyy koko kirjan lukemisen ajan. Anna pääsee etenemään nopeasti haluamaansa yhteyteen tuon pojan kanssa. Annasta ja Voitosta tulee aviopari. Mutta avioelämä ei olekaan Annan mielestä sellaista, miksi hän sen kuvitteli haaveissaan. Arki saapuu kuvioihin.

Jotakin chick-lit -tyyppistä tunteiden kuvailua kirjassa on, mutta ei aivan niin paljon kuin aiemmin lukemissani selkeästi viihdekirjoiksi tehdyissä kirjoissa. Tätäkin kirjaa voi pitää historiaa kuvaavana teoksena, kuvauksena siitä, millaista oli kotirintaman elämä sota-aikana.

Anna ja Voitto saavat kaksi lasta ja asettuvat asumaan maalaiskylään omakotitaloon. Anna kaipaa itselleen ikäistään seuraa, sillä aviomies ja kaksi lasta eivät selvästi tuo sitä onnea, mitä Anna elämässään kaipaa. Mutta Anna kokee rakkauden, jossa on omat riskinsä naimisissa olevalle naiselle.

Miten sota-aika repi Helsingin rikki ja mitä se teki sodan läpi käyneelle kansakunnalle, sitäkin kirja onnistuu kuvaamaan. Kotirintaman elämä ja pieni omakotitalo maaseudulla mukavuuksinaan pihasauna ja pikkula pihan perällä, puuhella keittiössä ruuanlaittoon ja pönttöuunit kamareissa tulevat tutuksi. Räsymatot lattiassa, vaatteiden kierrätys, villasukkien kutominen puretuista villavaatteista ja pahvikengät ja nahkamonot sekä potkukelkka ja monojen päälle käännetyt villasukat ovat maalaiselämän kuvastoa. Pihalla on kanoja ja kaneja ja taloa vartioi koira. Kuva hiihtoasuisesta nuoresta naisesta monoineen on kuin tuttu mustavalkokuva perhealbumista 1940-luvun alusta.

Helsinki, paikka missä on anoppila ja yliopisto, on toinen näyttämö kirjan tapahtumille.

Pääasiassa kirja kuvaa rakkauden täyttymyksen tavoittelun vaikeutta tilanteessa, missä arkinen elämä ja tunne-elämä eivät kulje sopusoinnussa keskenään.

Kirjan luettuani minulla on edelleenkin tunne, kuin olisin nähnyt kotimaisen elokuvan 1940 -luvulta. Moraaliset kysymykset ovat sellaisia, että niitä ei elokuvissa tuohon tapaan näytetty kuin kirjassa kuvattiin, mutta dialogi ja kohtaukset, missä ihmiset tapaavat toisiaan ja syntyy heidän välisiään jännitteitä on samaan tapaan näyttämöllistä. Kirjan loppusivut tuovat ajatukset lähemmäs nykyaikaista ajattelua, missä perinteinen sitoutumisen ahdas malli todetaan eletyksi ja ollaan astumassa uuteen aikaan. Tulevaisuus on tuntematon, mutta ei välttämättä synkkä.