Vaimoni oli saanut vinkin tästä kirjasta ja tilasi sen kirjastosta luettavakseen. Luin sen hänen jälkeensä mielenkiinnolla.
Englannin kanaalissa Jerseyn saarella saksalaiset pitivät miehityshallintoa yllä 1940-1945.
Kirja kertoo fiktion keinoin saarella sijaitsevan pikkukaupungin kirjaston hoitajasta Gracesta ja hänen parhaasta ystävästään postin jakajasta nuoresta Beatricesta, jotka kokevat natsimiehityksen ulkonaliikkumiskiellon rajoitukset sekä natsipropagandan ja sotavankien kovan kohtelun sekä todistajina, silminnökijöinä että omakohtaisesti.
Kirjaa laatiessaan kirjailija on perehtynyt historialliseen lähdemateriaaliin ja haastatellut saarella asuneita ja toimineita henkilöitä ja on koonnut kertomuksen tapahtumista, jota ei aiemmin ole kotirintamalta kerrottu.
Postimiehet pelastivat ihmishenkiä tunnistamalla ilmiantokirjeitä, joita paikallinen väestö palkkion toivossa lähetti natsihallinnon edustajille. Postimiehet lukivat kenestä henkilöstä kanneltiin ja kävivät varoittamassa kantelun kohteita piilottamaan luvattomat radiolaitteet tai suojelemansa natseilta paenneet sotavangit.
Tähän ympäristöön on rakennettu kirjan tarina. Kaksi nuorta naista perustaa kirjastoon lukupiirin, jossa luetaan otteita valituista kirjoista ja tavataan muita ihmisiä.
Naisten lähiomaiset esitellään myös osana kirjan henkilögalleriaa.
Itselleni kirjan yksiulotteiset henkilöhahmot ja tapahtumien kaavamainen esittely tekivät kirjan lukemisesta ennalta arvattavaa. Tarinassa riittää käänteitä ja jännitystä, mutta minulle tekstin tyyli oli kuin mikä vain viihdelukemisto.
Jos ovat kirjan henkilöhanmot stereotyyppisiä, niin sitä ovat myös viholliskuvat, jotka ovat kuin Indiana Jones -elokuvien natseja, kauheuksineen ja iljettävine luonteen- ja kasvonpiirteineen. Juuri lukemieni Claire Keeganin tai Milan Kunderan kirjojen ote ihmiskuvaukseen - no, vertailu voi olla turhaa ja epäreilua, mutta Kate Thompson ei yllä samalle tasolle.
‐-----
Paras osa kirjaa ovat kirjan lopussa olevat taustatietojen esittelyt, dokumentit ja kuvaukset henkilöhahmojen esikuvien takana.
Ja toinen hieno seikka kirjassa on se, miten kauniisti siinä puhutaan kirjoista ihmisiä vaikeana aikana yhdistävänä voimana. Ja kirjojen sensuurin typeryydestä, mikä on nykyisinäkin aikoina edelleen ajankohtainen aihe.
Mai Laakso kuvaa kirjaa omassa blogissaan seuraavasti:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti