Tämä blogi "Sepon kirjalistat" on perustettu lukemieni kirjojen listauksiin ja joidenkin kommentointiin. Kokoan tänne muistiin lukemieni kirjojen nimiä, joistakin kirjoista myös sen, mitä ajatuksia kirja herätti. Kirjoitan epäsäännöllisesti, inspiraation mukaan.
- Seppo
Nyt oli lukuvuorossa J. Pekka Mäkelän romaani "391". kirja on ilmestynyt vuonna 2004. Wikipediassa kerrotuissa biografiatiedoissa se näyttäisi olevan kirjailijan esikoisromaani.
Kirja on aikamatkustuksesta kertova seikkailukertomus tyylilajiltaan. Hoitokodissa töissä ollut mieshenkilö onkin ollut aikamatkailija. Hän on käynyt Egyptissä outojen sattumusten seurauksena. Ja hän on kokenut siellä ollessaan perin merkillisen episodin: hänen on pitänyt työkseen auttaa ajassa historiaan matkustaneita tulevaisuuden aikamatkaajia pelastamaan tuhoutuneen Aleksandrian kirjaston mittaamattoman arvokkaista kirjoja.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Kirjan ensimmäinen aikataso on vuosi 1989, jolloin kirjan päähenkilö alkaa tilittää työkaverilleen, miten hän joutui matkustamaan ajassa. Toinen aikataso kertoo siitä, mitä historiallisessa Egyptissä oleva aikamatkustajien joukko tekee.
Kumpikin taso etenee tyylikkäästi. Historian ajanjaksoon, jolloin kristityt ottavat haltuunsa Aleksandrian ja tuhoavat pakanalliset kirjoitukset sisältyy paljon dramatiikkaa. Mistään historian oppitunnista tämä kirja ei käy, mutta vauhdikas seikkailukertomus pitää kyllä lukijaa otteessaan ja viihdyttää.
Tutustumiseni J. Pekka Mäkelän scifi -tuotantoon on edennyt nurinkurisesti näiden Alshain -tarinoiden kohdalla. Ehdin lukea tätä Alshain -teosta seuraavan kirjan "Alas" ensin, siinä kirjassa on esitelty sama tapahtumapaikka, mutta tapahtumien keskiössä on avaruushissi ja sen sortuminen.
Alshain -teosta lukiessani en kokenut yhtään, että teos paljastaisi mitään siitä, mitä myöhemmässä tarinassa tulee tapahtumaan. Kummankin kirjan kerronnan rakenne on sellainen, että joukko ihmisiä katselee tapahtumia ja jäsentää näkemäänsä ja kokemaansa omaan henkilöhistoriaansa pohjautuen. Omat kokemukset ohjaavat sitä, miten kukin henkilö ajattelee ja miten ajatusten synnyttämä toiminta ilmenee.
Kukaan henkilöistä ei ole yksiulotteinen ja täysin mustavalkoinen ajatuksissaan. Ehkä lähimmäksi mustavalkoista ajattelua menevät ajatukset ja teot julmalla salaisen palvelun miehellä.
Kirjojen kuvaama maailma on karikatyyri maailmasta, jossa sokea usko tieteen erehtymättömyyteen on vuosisadoiksi leimannut yhteiskuntaa. Tutkimusta tehdään, mutta se etenee hitaasti, sillä vanhoja tutkimustuloksia on tuhottu, koska ne eivät sovi ajateltuun nykyiseen totuuteen. Planeetan muutaman miljoonan asukkaan elämää kontrolloidaan monin tavoin ja maalaiset (=maapallolta muuttaneet tulijat) leimataan ennakkoluuloisesti väärien aatteiden tai oppien tai terrorismiepäilyjen takia. Maapallolta 50 valovuoden päästä muuttavia ihmisiä epäillään ja tarkkaillaan. Ja maapallolta tulleiden ihmisten kerrotaan olevan villi-ihmisiä ja raakalaisia ja heistä kerrotaan kaikenlaisia muitakin poliittisesti tarkoituksenmukaisia ennakkoluuloja omalle väestölle. (Kuulostaako tutulta?)
Kirjan tapahtumat alkavat, kun maapallolta tulee mieshenkilö opettajaksi yliopistoon. Hänen tehtävänsä on tutkia kulttuuriantropologiaa, mutta hän tuo mukanaan kitaran ja päätyy musiikinopettajaksi. Kirjassa kuvataan myös musiikkiin suhtautumista Alshain -planeetalla: improvisaatiota ei tunne kukaan, sävellystyö ja musiikin esittäminen tehdään pikkutarkasti sääntöjen mukaan. Samaa sääntöihin nojautumista tapahtuu tieteessä ja taiteessa muutenkin.
Planeetta on itsessään outo, hyvin outo. Ja planeetan suuri salaisuus aukeaa pikku hiljaa, kunhan kaikki kirjassa tapahtumien todistajina olevat henkilöt ovat tarinansa kertoneet.
Kirjailija on onnistunut tekemään sen, mikä scifi-kirjoissa on hienointa: luomaan uskottavan maailman omine sääntöineen ja sitä kuvatessaan samalla kuvaamaan jotakin yleistä meistä ihmisistä. Kirjaa lukiessa tuo outo Terratertia -planeetta (joksi paikalliset sitä kutsuvat) näyttäytyy lukijalle arkisena. Mutta sen maailman omat säännöt ja scifi-maailman teknologiat takaavat lukijalle runsaasti hämmästelyä ja ihastelua.
Aurinkomme, jota maapallo kiertää, näkyy öisin planeetan taivaalla himmeänä tähtenä Altair-tähden vieressä, kaksoisaurinko antaa punaisella hehkullaan öihin omaa valoaan. Ja avaruushissit päiväntasaajilla avaruussatamina kertovat ihmisen nerokkuudesta - ja haavoittuvuudesta.
Jälleen hieno lukuelämys J. Pekka Mäkelän tuotannosta.
Orvokki Aution kirjoja en ole tätä ennen lukenut. Oletin, että saan lukea jämerää tarinaa pohjanmaalaisesta elämäntavasta jossa ei juuri turhille hymyillä. Osoittautui, että olen tuskin ollenkaan oikeassa.
"Merkki päällä" on pesäpallotermi. Vaikka Ulvilassa asunkin, en silti itse tunne kovin hyvin nykyistä tapaa pelata pesäpalloa, mutta termi on tuttu. Kirjassa termi esiintyy surullisessa muodossa eikä aivan mitenkään pesäpallopelikään ole kirjassa kuin pienenä viittauksena. Eräs kirjan keskeinen henkilö piipahtaa pesäpallokentällä kotikylässään, surullisissa merkeissä.
Kirja kertoo tummasävyisesti sukutarinaa missä asiat eivät mene kuten olettaisi. Perhe on särkynyt, vaimo on ottanut eron läheisriippuvaisesta miehestään ja muuttanut Pohjanmaalta Tampereelle lapsineen jo kymmenen vuotta sitten. Vaimo, Armi, saa arkiseen elämäänsä hengähdystaukoja lähettäessään lapset anoppilaan, missä asuu myös tuo mies, Olavi, josta Armi otti eron.
Anoppi on pohjanmaalainen perusemäntä, kaikkine kliseineen. Jämerä, jyräävä, alistava, väheksyvä kaiken paremmin tietävä anoppi. Ei ihme, että Armi päätti lähteä Pohjanmaalta Tampereelle. Elämä Tampereella pienipalkkaisena myyjänä ja lasten kasvattaminen, kun lasten murrosikä tulee päälle ei ole helppoa. Mutta ainahan lapset voi lähettää lomilla anoppilaan. Lapset ovat aluksi viihtyneet anoppilassa, mutta vanhempi lapsista Tiina on 15-vuotias ja ei enää sopeudu elämään kotona eikä anoppilassa.
Yhteenotto siitä tulee monellakin tasolla. Läheisriippuvaisuus ja ajatus pohjanmaalaiseen tapaan siitä, että ei vaan joudu häpeään mistään asiasta suistaa asiat pahasti raiteiltaan kirjassa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat entiseen kotikaupunkiini Tampereelle 1970-luvun puoliväliin. Tutut paikat ja kadut ja talot muodostavat minulle lukijana nostalgisen näyttämön, jossa kirjan päähenkilöt toimivat. Kirjailija varmasti tuntee paikat itsekin, niin elävää on kerronta. Ja se pohjalainen murre, jolla kirjan dialogi on kirjoitettu antaa kirjaan ihan upean vivahteen, tuo mukaan omanlaisensa "kulttuurin". Kirjan huumori on sellaista synkkää ja mustaa, siihen täytyy hiukan totutella. Ihan kuin televisiosarjassa "Tummien vesien tulkit". Orvokki Autio osaa luoda tunnelmia ja virittää ihmisten välisiä jännitteitä loistavasti.
että Merkki päällä on viimeinen osa trilogiaa, jossa kerrotaan sukutarinaa Pohjanmaalta. Täytyypä lukea muutkin osat, sen verran herkullista kerrontaa on tässä nyt lukemassani. ja noiden trilogian muidenkin osien nimet taitavat viitata pesäpallotermeihin: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki Päällä (1985)!
J. Pekka Mäkelän tuotantoon perehtymiseni jatkuu. En ole edennyt kronologisessa järjestyksessä vaan sen mukaan, mitä kirjastosta on kulloinkin ollut saatavilla.
Romaani Alas käy läpi Alshain -tähteä kiertävälle planeetalle asettuneen ihmisten siirtokunnan katastrofin usean todistajan kokemana. Kirjassa ei ole erityistä päähenkilöä, vaan kertojan rooliin asettuu muutama tapahtuman kokenut, joilla kullakin on eri tarina kerrottavanaan tapahtumista. Lukija saa kokeakseen mahtavia elämyksiä kirjailijan maalatessa näkyviin upeita planetaarisia maisemia ja yksityisten ihmisten pieniä ja suurempia kohtaamisia: rakkautta, petosta, kaipausta mustasukkaisuutta, eron haikeutta ja ylpeyttä.
Ajatus avaruushissistä ei ole uusi. Arthur C. Clarke kuvasi romaanissaan "Paratiisin suihkulähteet" tuollaisen hissin käyttöä. Ongelma avaruuslennoissa on maan painovoimakuilusta nousemiseen tarvittava energiamäärä ja polttoaineen kulutus rakettimoottoreissa. Avaruushissillä voisi nostaa hyötykuormia avaruuteen tehokkaasti. Mutta tällä hetkellä vielä avaruushissit ovat tieteiskirjallisuuta, tarvittavat kevyet ja lujat rakenteet ja teknologia, millä tuommoisen hissin saisi rakennettua puuttuvat.
Yhtä kaikki Alas -kirjan tulevaisuudessa Alshain tähteä kiertävällä planeetalla, jolla on ihmisasutusta on huikeita avaruushissejä käytössään. Ja kirjan alku heittää lukijan tapahtumien pyörteeseen: hissi romahtaa ja hissin romahduksen yhteydessä turistioppaana toimiva Mafalda pelastaa hissiaulasta turistiryhmän hissiin ja matkalle alas joutuessaan itse samalla oudon väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.
Näyttämö on asetettu, torni hajoaa. Kuka sen aiheutti ja miksi? Kirjan kappaleet tuovat esiin Mafaldan ex-puolison ja tämän uuden naisystävän kokemukset romanttiseksi aiotussa kohtaamisessa painottomassa hotellissa, hotellin ja tornin omistajan kokemukset sekä maapallolta palanneen laittoman maahantulijan kokemukset.
Nuo kaikki kokemukset kootaan kirjan lopussa yhteen tavalla, jota lukija ei saata arvata. J. Pekka Mäkelä onnistuu yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen ja kirjasta kasvaa suuren luokan seikkailu, jossa on kysymys jostakin paljon suuremmasta kuin vain 40 000 kilometriä korkean tornin särkymisestä ja sen aiheuttamista vaikutuksista planeetalle ja sen asujaimistolle. Tarinaan kytkeytyy poliittisia salaliittoja ja vallanhimoa sekä ahneutta ja ihmisten lyhytnäköistä oman edun tavoittelua. Ja jotain salaperäistä, mikä liittyy planeetan olemukseen.
Oli pakko klikata auki tietokoneen ruudulle tähtikarttaohjelma Stellarium ja katsoa, kumpi Altair -tähden vieressä olevista tähdistä on tuo Alshain, jolle kuuluvaan fiktiiviseen planeettakuntaan nämä tapahtumat sijoittuvat. Elämme jännittäviä aikoja, kun tähtitieteessä 1990 -luvun jälkeen on opittu löytämään eksoplaneettoja tähdiltä ja on paljastunut, että tietomme siitä, millaisia planeettakunnat ovat on rikastunut todella paljon.
Silti aina viehättää päästä hyvän kertojan matkassa tekemään mielikuvitusmatkoja toisiin maailmoihin joissa on toiset säännöt ja olosuhteet, vaikka nuo maailmat olisivatkin ihmiselle elinkelpoisia. Seuraavaksi täytynee hakea lisää myös J. Pekka Mäkelän kirjoittamaa kirjallisuutta tai scifiä. Suomalainen scifi (Isomäki, Sinisalo, Mäkelä, Tontti, Forsgren jne) elää ja tuottaa mielenkiintoista luettavaa.
Aloitin J. Pekka Mäkelän tuotannon lukemisen vuosia sitten lukemalla teoksen Nedut. Äskettäin sain luettua kirjan Pahasilmä, ja kiinnostuin lukemaan lisää tältä kotimaiselta scifi -kirjailijalta. Nyt oli vuorossa kirja Karsta. Lukuvuoroaan odottelee vielä kirja nimeltä Alas.
Karsta johdattaa lukijansa Jupiterin kiertoradalla liikkuvalle alukselle, jonka miehistön tehtävänä on siivota äskettäin käydyn avaruussodan jäänteitä. Kirjan päähenkilö Tria komentaa pientä ryhmää, jossa on maan asukkaita, jotka ovat olleet sotaa paossa tai vastarintatoiminnassa. Sotaa on käyty mitä ilmeisimmin hyökkäyssotana muita avaruuden asukkaita vastaan, sota on hävitty ja sen jälkiä siivotaan.
Jupiterin kiertoradalla kohdataan kaksi osin romuttunutta alusta. Alusten miehistö on kuollut, joten siivoojien tehtävänä on kerätä ruumispusseihin sodassa tai sen jälkeen avaruudessa kuolleet ja luetteloida löydetyt.
Aivan kaikki eivät ehkä kuitenkaan ole kuolleet. Kirjan päähenkilö Tria joutuu pohtimaan suhdettaan sotaan ja matkatovereihinsa ja miettimään ihmisten motiiveja sotaan. Kirja kasvaa kertomukseksi, jossa sodan merkitys ja tarkoitus kyseenalaistetaan.
kirja pitää lukijan hyvin otteessaan. Scifi-maisemana Jupiterin kiertoradalla manööverejään tekevä avaruusalus siivoamassa sodan jälkiä on pätevästi kuvattu. Painottomuudessa liikkuminen ja keinopainovoiman avulla luotu tila aluksen sisälle on mutkikasta. Aluksen työt tehdään kolmessa vuorossa ja eri vuorojen keskinäinen vuorovaikutus ei ole ihan kitkatonta.
Salaliittoteoriat ja luottamuksen puute ihmisryhmiin ja totuuden muokkauksen vaarat nostetaan hyvin esiin. Kirja kannattaa lukea vielä nyt vuonna 2023, sen sanoma ei ole vanhentunut yhtään. Pikemminkin päin vastoin.