romaani/scifi
Tutustumiseni J. Pekka Mäkelän scifi -tuotantoon on edennyt nurinkurisesti näiden Alshain -tarinoiden kohdalla. Ehdin lukea tätä Alshain -teosta seuraavan kirjan "Alas" ensin, siinä kirjassa on esitelty sama tapahtumapaikka, mutta tapahtumien keskiössä on avaruushissi ja sen sortuminen.
Tuolla mietteitäni Alas -teoksesta:
https://seponkirjalistat.blogspot.com/2023/04/j-pekka-makela-alas.html
Alshain -teosta lukiessani en kokenut yhtään, että teos paljastaisi mitään siitä, mitä myöhemmässä tarinassa tulee tapahtumaan. Kummankin kirjan kerronnan rakenne on sellainen, että joukko ihmisiä katselee tapahtumia ja jäsentää näkemäänsä ja kokemaansa omaan henkilöhistoriaansa pohjautuen. Omat kokemukset ohjaavat sitä, miten kukin henkilö ajattelee ja miten ajatusten synnyttämä toiminta ilmenee.
Kukaan henkilöistä ei ole yksiulotteinen ja täysin mustavalkoinen ajatuksissaan. Ehkä lähimmäksi mustavalkoista ajattelua menevät ajatukset ja teot julmalla salaisen palvelun miehellä.
Kirjojen kuvaama maailma on karikatyyri maailmasta, jossa sokea usko tieteen erehtymättömyyteen on vuosisadoiksi leimannut yhteiskuntaa. Tutkimusta tehdään, mutta se etenee hitaasti, sillä vanhoja tutkimustuloksia on tuhottu, koska ne eivät sovi ajateltuun nykyiseen totuuteen. Planeetan muutaman miljoonan asukkaan elämää kontrolloidaan monin tavoin ja maalaiset (=maapallolta muuttaneet tulijat) leimataan ennakkoluuloisesti väärien aatteiden tai oppien tai terrorismiepäilyjen takia. Maapallolta 50 valovuoden päästä muuttavia ihmisiä epäillään ja tarkkaillaan. Ja maapallolta tulleiden ihmisten kerrotaan olevan villi-ihmisiä ja raakalaisia ja heistä kerrotaan kaikenlaisia muitakin poliittisesti tarkoituksenmukaisia ennakkoluuloja omalle väestölle. (Kuulostaako tutulta?)
Kirjan tapahtumat alkavat, kun maapallolta tulee mieshenkilö opettajaksi yliopistoon. Hänen tehtävänsä on tutkia kulttuuriantropologiaa, mutta hän tuo mukanaan kitaran ja päätyy musiikinopettajaksi. Kirjassa kuvataan myös musiikkiin suhtautumista Alshain -planeetalla: improvisaatiota ei tunne kukaan, sävellystyö ja musiikin esittäminen tehdään pikkutarkasti sääntöjen mukaan. Samaa sääntöihin nojautumista tapahtuu tieteessä ja taiteessa muutenkin.
Planeetta on itsessään outo, hyvin outo. Ja planeetan suuri salaisuus aukeaa pikku hiljaa, kunhan kaikki kirjassa tapahtumien todistajina olevat henkilöt ovat tarinansa kertoneet.
Kirjailija on onnistunut tekemään sen, mikä scifi-kirjoissa on hienointa: luomaan uskottavan maailman omine sääntöineen ja sitä kuvatessaan samalla kuvaamaan jotakin yleistä meistä ihmisistä. Kirjaa lukiessa tuo outo Terratertia -planeetta (joksi paikalliset sitä kutsuvat) näyttäytyy lukijalle arkisena. Mutta sen maailman omat säännöt ja scifi-maailman teknologiat takaavat lukijalle runsaasti hämmästelyä ja ihastelua.
Aurinkomme, jota maapallo kiertää, näkyy öisin planeetan taivaalla himmeänä tähtenä Altair-tähden vieressä, kaksoisaurinko antaa punaisella hehkullaan öihin omaa valoaan. Ja avaruushissit päiväntasaajilla avaruussatamina kertovat ihmisen nerokkuudesta - ja haavoittuvuudesta.
Jälleen hieno lukuelämys J. Pekka Mäkelän tuotannosta.
Arvio Turun sanomissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti