Olen viime aikoina lukenut J. Pekka Mäkelän scifi-kirjoja. Tämä Hunan ei ole scifi -kirja ja on erilainen aiheeltaan ja syntytavaltaan. Kirja perustuu kirjailijan kummitädin päiväkirjoihin vuosilta 1934-1946, jolloin hän oli Kiinassa lähetystyöntekijänä ja opettajana. Kuten historiasta muistetaan, nuo ajat olivat Kiinassa erittäin levotonta aikaa. Japanilaiset terrorisoivat julmasti Kiinaa jo 1930-luvulla. Maailmansota ja kommunistien liikehdintä tekivät väestölle lisää ongelmia. Puute ja köyhyys kantaväestön keskuudessa oli yleistä. Vanhat rakenteet ja perinteet ohjasivat yhteiskuntaa. Lisäksi eurooppalaiset lähetystyötekijät toivat omia ajatuksiaan ja aatteitaan kansan tietoon.
Kirja oli Finlandia-ehdokkaana. Luettuani kirjan, ymmärrän hyvin miksi. Kirja on sukellus kulttuurien vuorovaikutukseen ja kuvaa kaikkea sitä pahuutta, mitä sota voi viattomille aiheuttaa. Nyt, vuonna 2023 kun Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on jatkunut jo toista vuotta, on kirja entistä ajankohtaisempi. Butchan ja Mariupolin terroriteot Ukrainassa vertautuvat Nankingin terroritekoihin 1930-luvun lopulla.
Mäkelän taidot dialogiin ja tarinan kuljetukseen ovat tuttuja jo hänen scifi-kirjoistaan. Tässä Hunan-teoksessa on mukaan taitavasti otettu kummitäti Helvi Södermanin päiväkirjojen tekstiä. Uskon, että juuri nuo kalliit suvun muistot Kiinan-tädistä ovat panneet kirjoittajan toimimaan pieteetillä, kunnioittaen tädin kokemuksia. Ympärille punottu fiktiivinen tarina on siitä saanut hyvän rungon, minkä päälle rakentaa roolihenkilöt ja tapahtumien kuvaus.
Kirja on vaatinut paljon tutkimustyötä ja selvittelyä. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo siitä. Detaljeja riittää kirjassa niin maisema- ja luontokuvauksessa kuin myös kulttuuriviittauksissa ja kansan kuvauksissa. Upea episodi on eräs tähtikirkkaan yön kuvaus, missä tarinan eurooppalainen henkilö Johan Caspar Wolff katsoo yön tähtikuvioita ja toteaa niiden aseman: Otava matalalla pohjoisessa, kesäkolmion tähdet ja tähtikuviot kauniisti kuvailtuna. Tähtiharrastajana vaikutu kuvauksesta. Jokimaisemat ja vuoristoseutu sekä buddhalaiset palatsit jäävät kerronnassa mieleen sekä ahtaat ja vilkkaat kaupungit ja maaseudun elinkeinot. Tietysti myös lähetystyöntekijöiden arki lähetysasemillaan sekä heidän muodostamansa verkostomainen toiminta ja kansan opettaminen.
Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Liu Chin-Chih, nuori tyttö, jonka karu kohtalo kulkee läpi kirjan. Pala kurkussa saa lukea hänelle tapahtunutta. Kirjan kerronta on tosin kuten lukemissani Mäkelän scifi-kirjoissa sellaista, missä näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen. Kirjan printtiversiossa lukijan helpotukseksi sivujen alalaidassa lukee pienin kirjaimin kenestä on kyse ja mikä vuosiluku meneillään. Itse luin kirjan lähes yhteen menoon, kahdessa illassa, jolloin tarinan lanka ei katkennut.
Hauska yksityiskohta kirjassa on sivuhenkilönä esiintyvä suomalainen upseeri, jonka motiiveista ei ole selvää kuvaa suhteessa sotaan ja sotiviin valtioihin eikä lähetysaseman työntekijöihin. Hän vain piipahtaa asemalla ja julistaa rotuoppiaan ja kansojen eriarvoisuutta ja sitä, ettei surkeasta kiinalaisesta kansasta voi ikinä tulla mitään. Fasistinen saksalainen ajattelu on lyönyt täysin läpi hänen ajattelussaan. Kirjailija selvästi tämän tyypin kirjoittaessaan kommentoi sarkastisesti rooliinsa jämähtänyttä ja ahdasmielistä 1930 -luvun ihmistä. Sellaisella ei tietysti voinut olla aavistustakaan nykykiinasta, joka on kohonnut ehkä tärkeimmäksi talousmahdiksi 2000 -luvulla ja harpannut takapajuisuudesta ultramoderniksi yhteiskunnaksi. Kirja on kirjoitettu vuonna 2018 ja kirjailija on matkustanut Kiinassa, käy jälkisanoista kirjassa ilmi.
J. Pekka Mäkelä on tässä kirjoittanut parhaan teoksensa. Upea lukukokemus, suosittelen. Finlandia-ehdokkuus oli täysin ansaittu.
Kirsin bookclub arvioi Hunan-teosta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti