Tämä blogi "Sepon kirjalistat" on perustettu lukemieni kirjojen listauksiin ja joidenkin kommentointiin. Kokoan tänne muistiin lukemieni kirjojen nimiä, joistakin kirjoista myös sen, mitä ajatuksia kirja herätti. Kirjoitan epäsäännöllisesti, inspiraation mukaan.
- Seppo
Risto Isomäki kirjoittaa jännityskertomuksia, joissa maailmanloppu on hiuskarvan varassa ja tarinan sankari piinallisten vaiheiden jälkeen saa pelastettua tilanteen, ainakin toistaiseksi.
Kirjassa esiintyy jo muissakin Isomäen trillereissä tutuksi tullut Lauri Nurmi, joka tempautuu tapahtumien pyörteeseen kotioloistaan. Lauri Nurmi pestataan merentutkimusaluksen neitsytmatkalle.
Matkaan on lähdetty testaamaan uutta sukelluslaitteistoa ja toisaalta tutkimaan merenalaisia hautavajoamia ja harjanteita. Tarkoituksena on koittaa löytää uusia linjoja yksisoluisten eliöiden sukupuuhun, tai oikeastaan löytää sellaisia elämän solumuotoja. joita tiede ei vielä tunne. Nämä voisivat olla myös astrobiologisessa mielessä kiinnostavia.
Matka katkeaa kansainvälisten valtiollisten raakojen terroristien hyökkäykseen. Hyökkäyksestä selviytyminen taas on jamesbondmaisten urotekojen siivittämää kerrontaa. Kirja sisältää erittäin raakoja kohtauksia, jotka kertovat terroristien häikäilemättömyydestä. Samanlaista pahuutta en ole pitkään aikaan jännityskirjojen tarinoissa lukenut noin yksityiskohtaisesti kuvattuna. Ehkä Venäjän raaka hyökkäys ja terrori Ukrainassa viimeisen vuoden aikana mediassa on laskenut itsesensuuria kirjoittajalta ja rohkaissut kuvaamaan tappamista ja kidutusta noin yksityiskohtaisesti.
Mutta näin syntyy taas seikkailutarina, joka vie mennessään. Lukijan mielenkiinto pysyy hereillä, kun tarinassa tapahtuu koko ajan käänteitä.
Parasta antia Isomäen kirjoissa ovat yleensä aina kirjojen loppusanat ja epilogit. Niissä kirjailija kertoo, mitä hän on pohtinut taustaksi kirjojen tarinoita rakentaessaan. Tässäkin kirjassa Isomäki epilogissa kertoo tutkimuksellista taustaa ajatuksilleen, joiden pohjalta kirja on syntynyt. Ekologista ja ydinaseteknologista pohdintaa sisältävät loppusanat ovat nyt ajankohtainen muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämme Venäjän uhitellessa ydinaseellaan ja Suomen ja Ruotsin liittyessä Natoon. Kannattaa lukea. Samalla hän viittaa omaan romaaniinsa "Litium 6" ja tuo esille uutta tietoa siitä, että ydinaseisiin tarvittavat alkuaineiden isotoopit voivat olla "epäpuhtaampia" ja jalostamattomampia kuin on aiemmin julkisuuteen kerrottu. Tämä tekee niistä vaarallisen uhkan, jos terroristit saavat kyseisiä aineita käsiinsä.
Olen lukenut Mary Shelleyn kauhuromaanin Frankenstein kertaalleen jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvulla. Nyt luin sen uutena Hannu Poutiaisen suomennoksena.
Kirja yllättää täydellisesti. Se osoittautuu muistikuvieni tarinaa monikerroksisemmaksi romaaniksi. Kirja on filosofinen ja surumielinen kuvaus Viktor Frankensteinista, joka tiedemiehenä onnistuu luomaan keinotekoisen ihmisen.
Muistikuvieni päälle on muutaman vuosikymmenen aikana päässyt kerrostumaan elokuvien ja sarjakuvien ja tv-sarjojen kuvastoa. Ne lainaavat Frankenstein-tarinoista yleensä vain hirviöhahmon kertoakseen omia sovituksiaan Mary Shelleyn luomasta hahmosta, jonka hirviömäisyydestä tehdään sensaatio noissa sovituksissa. Ei ihme, että tarinaa on lainailtu ja varioitu, sillä alkuperäinen tarina sisältää paljon erilaista tarttumapintaa ja kerroksia, joista ammentaa aineksia ja tulkintoja.
Frankenstein -tarinaa on pidetty paitsi kauhukertomuksena myös eräänä ensimmäisistä science fiction tarinoista. Kirjan syntytarina on jännittävä: Mary Godwin ja tuleva miehensä Percy Shelley vierailivat lordi Byronin vieraina Geneven järvellä. Koska sää oli huono ulkoiluun, seurue viihdytti toisiaan kauhutarinoilla ja kummitusjutuilla takkatulen ääressä. Mukana oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Mary Godwin (myöh. Shelley) oli vasta 18-vuotias. Lordi Byron haastoi seurueesta kunkin keksimään pelottavimman kauhutarinan. Tuon illan innoittamana Mary Shelleyn ajatuksissa alkoi syntyä tarina ja loppu on legendaa.
Kirjan esipuheessa tämä kirjan syntytarina käydään myös läpi, kannattaa tutustua.
Mistä sitten syntyy ajatus keinoihmisestä ja miksi se kiehtoo edelleenkin ihmismieltä 200 vuotta tarinan syntymisen jälkeen? Mikä sai Mary Shelleyn pohtimaan elottoman herättämistä eloon ja mitä se voisi merkitä? Mary Shelleyn omasta elämästä löytynee asioita, jotka ovat sysänneet hänet ajattelemaan mahdollisuutta pystyä jumalallisiin tekoihin.
Tarinan kauhuelementit kantavat toki pelkkänä kauhutarinana. Mutta Mary Shelley on viisaasti tehnyt tämän tarinan hirviöstä ajattelultaan ja tunteiltaan inhimillisen, jopa inhimillisemmän kuin luojansa Viktor Frankensteinin. Lukija kokee hyytäviä kauhun hetkiä kun Viktor Frankenstein kertoo kammottavaa tarinaansa hänet jäämeren lautalta turvaan pelastaneelle kapteenille. Kapteeni kirjoittaa päiväkirjaansa sekä kirjeisiin siskolleen tätä Frankensteinin tarinaa sitä mukaa kuin lopen uupunut kuolemanväsynyt tiedemies sitä kertoo.
Kirjan tarina on kuin väljä dialogi, missä tiedemies ja hirviö kertovat tarinaansa omissa pitkissä vuoropuheissaan. Lukija saa kokea sekä hirviön että tiedemiehen kokemat kauhut. Kirja kertoo yksinäisyydestä, pelosta, menettämisestä, syyllisyydestä ja rakkaudesta. Hirviön syntymänsä ja hereille havahtumisensa jälkeen kokema ja kuvaama luonnon kauneus ja hänen silmiensä havaitsema maailman ihmeellisyys saa kirjan lukijan liikutuksen valtaan. Hirviön syvä inhimillisyys koskettaa.
Lopulta hirviö kohtaa luojansa ja viimeinen yhteenotto vie tarinan päätökseen. Sitä ennen hirviö on muuttunut hyvästä ja jalosta murheelliseksi kostajaksi kohtaamiensa vääryyksien vuoksi.
Aiemmin lukupiirissä lukemani Kazuo Ishiguron "Klara ja aurinko" tulee mieleen lukiessani, kuinka keinoihmisen silmien kautta kuvataan ihmisen julmuutta ja vääryyksiä - ja toisaalta maailman kauneutta.
Vanhoissa raamatun tarinoissa kerrotaan, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Miksi jumala tässä teki huonoa työtä ja loi epätäydellisen kuvan, sitä ei tosin kerrota kovin selvästi. Vai onko syynä se, että meille jumalankuville annettu vapaa tahto tekee meistä epätäydellisiä. Frankenstein loi ihmisen kuvan, joka sekin on epätäydellinen kuva luojastaan. Silti se on osuva kuva ihmisestä. Kukaan ei ole syntynyt pahaksi.
Nykyajan tiedemiehet rakentavat tekoälyjä ja koittavat tehdä niistä inhimillisiä. Saimmeko varoituksen jo Mary Shelleyltä siitä, mihin se saattaa johtaa, jos emme enää hallitse luomaamme inhimilliseksi tarkoitettua tekoelämää... mene tiedä...
Antiikin tarusssa Pygmalion oli muinainen kuvanveistäjä, joka halusi herättää luomansa ihmisen kuvan eloon. Juutalaisessa mystiikassa esiintyy olento nimeltä Golem, joka on savesta muovattu ja henkiin herätetty olento. Joten haave siitä, että ihminen voisi luoda elämää elottomasta ei ole uusi. 1700 -luvulla oltiin keksitty magnetismi ja tehty sähköllä kokeita, missä esimerkiksi kuolleen sammakon raajat saatiin liikkumaan antamalla raajan lihakseen sähköä. Joten nuori Mary Shelley on kenties voinut ammentaa tarinaansa aineksia monesta lähteestä. Ja on luonut mestariteoksen, joka kestää aikaa.
Kirja on syystäkin klassikko!
Lukuiloa!
Lisäys: Marraskuun 2023 alussa kuuntelin kertauksena Frankenstein -kirjan aiemman suomennoksen Eero Saarisen lukemana äänikirjana. Kirjan rikas kieli ja viittaukset antiikin filosofeihin ja valistusajan filosofeihin, luonnontieteisiin ja kirjailijoihin sekä maantieteeseen hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Kirjailija on ollut tarinaa kirjoittaessaan vain hiukan yli 20 vuotias nuori nainen. Hänen elämäntarinansa avaa näkymän poikkeukselliseen elämään, josta ei puutu dramatiikkaa. Alempana linkkejä, joissa asiaa esitellään. Mary oli ehtinyt kokea menetyksiä omassa elämässään eikä onni Percy Shelleyn kanssakaan jäänyt pitkäikäiseksi.
Kuriositeettina vielä: siitä yöstä, jolloin Mary Shelley, Percy Shelley, lordi Byron ja lääkärinsä John Polidori kokoontuivat keskustelemaan kummitusjuttuja ja julistivat haasteen kauhutarinasta, on tehty myös elokuva Yövieraat (Gothic, 1986). Olen nähnyt aikoinaan tämän elokuvan, ja tunnelmani siitä ovat hiukan samoilla linjoilla tämän blogiarvion kanssa:
Nykypäivänä tarinaa on lainailtu televisiossa ja elokuvissa ja sarjakuvissa. Boris Karloffin näyttelemästä Frankensteinin hirviöhahmosta on tullut ikoninen ulkoasultaan.
Parodiaelokuvien mestari Mel Brooks on myös tehnyt lempeän parodian tarinasta, suosittelen:
Eräs viimeisimmistä Frankenstein -elokuvista oli Kenneth Branaghin ohjaama "Mary Shelley's Frankenstein" vuodelta 1994, pääosissa Robert De Niro ja Kenneth Branagh, tässä elokuvan traileri:
Eräänä frankenstein-tarinan sovituksena koen 1980-luvulla ilmastyneen tieteiselokuvan Blade Runner. Siinä androidit, ihmisen näköiset replikantit palaavat hakemaan lisää elinaikaa itselleen. Tyrell-korporaatio on nuo ihmisen kaltaiset robotit luodessaan rajoittanut niiden elämän vain muutamiin tehokkaisiin vuosiin.
Linkin videopätkässä androidi Roy Batty pitää monologin juuri ennen kuolemaansa elokuvan loppukohtauksessa. Mieleeni tämän nähdessäni tuli inhimillinen Frankensteinin hirviö:
Hannu Väisäsen novellikokoelma 'Märkä turbaani' ilmestyi 2020.
Novellikokoelma edustaa mielestäni maagista realismia. Kirjan novellit kuvaavat pääasiassa elämää La Defence -alueen kerrostalossa Pariisissa 13-vuotiaan Anatole-pojan tarkkailemana. Poika elää isänsä kanssa, äiti ja isä ovat eronneet ja äiti asuu maaseudulla elämäänsä vapaamielisine miesystävineen.
Kirjassa kerrostalon asukkaat omine tapoineen muodostavat melko kirjavan joukon ihmistyyppejä, joiden elämät traagisine ja koomisine sattumuksineen avautuvat Anatole pojalle.
Kirjan tyylistä tulee jossakin kohtaa mieleen Italo Calvino ja hänen Marcovaldo -tarinansa. Mutta täysin omalla tyylillään ja äänellään Väisänen kertoo tässä novellikokoelmassaan tarinoitaan. Lämpö ja huumori, kohtelias uteliaisuus ja armollinen katse ihmiselämää kohtaan välittyy keetomuksista.
Clive Cussler (1931-2020) kirjoitti jännärinsä Nostakaa Titanic! vuonna 1976. Sen kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen tulevaisuuteen vuonna 1987. Ja nyt kun kirjaa lukee vuonna 2023, huomaa toki miten se on vanhentunut. No, hymyhän nousee huulille, kun astuu vaikkapa retrohuonekaluilla ja tapeteilla sisustettuun 1970-luvun asuntoon. Vähän sama tunnelma tulee tätä kirjaa lukiessa. Nostalgiaa ja menneen maailman kaihoa toisaalta, vintage-valtakuntaa ja poikakirjojen lumoa tai jotain.
Miksi tartuin kirjaan? No, viime viikolla koko maailma seurasi turistimatkaa Titanicin hylylle. Matka päättyi onnettomasti, sillä varmaan jo sukellusaluksen laskeutumisvaiheen aikana valtavan veden paineen rutistaessa aluksen kasaan rakenteiden lujuuden pettäessä noin 3 kilometrin syvyydessä miehistö menehtyi äkillisesti. Pelastus- ja etsintätoimet jatkuivat useamman päivän aluksen signaalin hävittyä. Maailman mielenkiinto suuntautui sukellusretken pelastusyritykseen, sillä tuo 5 hengen turistimatka oli miljonäärien seikkailu, jonka hinta osallistujaa kohti oli 250 000 dollaria. Ei siis mikään kenen tahansa turistimatka.
Sattumalta kirjojen kierrätyspisteellä oli viime viikolla Titanic-aiheinen jännäri, joten nappasin sen kesälukemisekseni.
Kirjan kuvaama maailma on ehtaa 1970-luvun jännärikaanonia. Clive Cussler, jolta en ole aiemmin lukenut mitään, on saman tapaista kirjailijakuntaa kuin Alistair MacLean tai Desmond Bagley. Tai varhaisempi Ian Fleming agenttitarinoineen. Bestseller-kirjailijoita kansan kyltymättömään viihdejännärien tarpeeseen.
Wikipedia-artikkeli kirjailijasta tietää kertoa, että kirjailijalla oli taustaa syvän meren tutkijana ja sotilasmaailmasta. Se selittänee osin kirjan kuvaamaa maailmaa.
Vanhan maailman miehinen armeijailjöö tai Yhdysvaltain presidentin ja kongressin edustajien törmäilyt kuvaillaan satiirisessa valossa. No, tuon ajan satiiri on aika lempeää, vaikka Nixon Watergate-skandaaleineen tuleekin mainittua. Kirjan naiskuva on se perinteinen, vaikkakin kirjan naispuolinen päähenkilö toimiikin aika estottomasti, on hän kuitenkin vain kulissi miesten tarinalle. Dirk Pitt -niminen "superseikkailija" on kirjan sankari, joka joutuu ahdinkoon ja pelastuu pinteestä kuin ihmeen kaupalla kerta toisensa jälkeen - ja pelastaa ryhmänsä ja maansa.
Teknologisessa mielessä kirjaa on hauska lukea. Taustatarinassa fiktiivinen erittäin kallis alkuaine bysanium on löytynyt 1900-luvun alussa ja epäillään, että sitä ainetta on vuonna 1912 uponneessa Titanicissa. Sekä alkuaineen louhiminen Venäjällä Novaja Zemljalla 1900 -luvun alussa ja salaliitto sen kuljettamiseksi potkaisevat tarinan käyntiin. Ja kun päästään vuoden 1987 maailmaan, on luvassa lisää salaliittoja ja vehkeilyä, kylmän sodan vakoojaoperaatioita ja salaisia sotilasoperaatioita. Loppuratkaisu kirjassa yllättää, niin kuin pitääkin tällaisissa tarinoissa.
Kirjan sijoittaminen vuoteen 1987, jolloin Titanic tarinan mukaan löydettäisiin, on hauska sattuma. Oikeasti Titanicin hylky löydettiin 1985.
Hylky ei ollut säilynyt syvyyksissä niin hyvässä kunnossa kuin seikkailukirjassa arveltiin, vaan se oli paikoitellen bakteerikasvuston syövyttämä.
Kirjailijan meille tarjoama mielikuvitusseikkailu on hauska esimerkki mielikuvituksen voimasta. 1976 kirjoitettu, sen ajan lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina on hauska kuriositeetti ja muistutus siitä, että tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja haastavaa. Kannattaa pitää se mielessä kun lukee scifi-kirjallisuutta, viihdettähän ne ovat. Tosin parhaissa niistä on mainiota pohdintaa ihmisen ja elämän perusasioista.
Tämä kirja sopi hyvin kesäiseksi viihteeksi. Parhaillaan maailmassa on suurempia kriisejä kuin turistisukellusveneen tuho Titanicin luona. Ukrainan sota ja Venajän toimet ovat mielessä päivittäin. Viihdekirjassa kuvatun kylmän sodan haamut heräsivät henkiin helmikuussa 2022 ja muuttuivat kuumaksi sodaksi, Venäjä juonittelee ja levittää valeuutisiaan, Yhdysvalloissa republikaanipuolue aikoo panna uudestaan presidenttiehdokkaaksi vuoden 2024 vaaleihin talousrikoksissa ryvettyneen, naisen hyväksikäytöstä ja kunnianloukkauksesta tuomitun ja kapinasta ja vaalipetoksista tutkinnassa olevan Donald Trumpin. Ei ihme, että joskus pitää lukea kevyempääkin kirjallisuutta. Todellisuuspako on kuitenkin vain väliaikainen helpotus.
Katriina Ranne on kirjoittanut hienon kirjan erään suvun tarinasta Argentiinassa.
1900 -luvun alussa perhe pienen Kaarlo-poikansa kanssa muuttaa Suomesta Lahdesta siirtolaisiksi monien muiden kanssa Argentiinaan. Heistä tulee uudisraivaajia, jotka perustavat oman suomenkielisen yhteisönsä viidakon laitamille.
Rankka raadanta ja tiukat elinehdot osoittavat, että heille ei tullutkaan osakseen helppoa elämää paratiisissa, missä hedelmät putoavat puusta suoraan suuhun. Viljelyksen tuottama yerba myydään ja siitä saaduilla tuotoilla hankitaan tarpeellisia tavaroita tai raaka-aineita.
Kaarlosta tulee kantaisä suvulle, jonka värikkäitä vaiheita kuvataan aina 2000 -luvulle asti.
Katriina Ranne kuvaa tarkasti entisajan elämää siirtokunnassa ja tuo esiin myös Argentiinan yhteiskunnan muutoksen. Maata hallitaan eri tavoin. Sotilasjuntan hallitsemasta maasta tai Juan ja Eva Peronin tuomista uudistuksista maatyöläisten asemaan kerrotaan tavallisen ihmisen näkökulmasta.
Suomalaissiirtokunta yrittää pitää yllä suomenkielistä yhteisöään, mutta vähitellen suomenkielen puhujat vähenevät ja asukaat sulautuvat paikalliseen väestöön. Maata raivataan ja alkuperäisten asukkaiden elinehdot muuttuvat kuten myös siirtolaisiksi tulleiden. Puut raivataan ja esiin tulee savinen maa, punainen rautaoksidin värjäämä, maa kuin veri. Viljelytavat muuttuvat ajan saatossa. Kylä kasvaa ja ajan saatossa taas kuihtuu väen muttaessa kaupunkeihin.
Myös elämää luonnon ehdoilla kuvataan kauniisti. Kasvit ja metsäluonto ja eksoottiset eläimet luovat psikallisväriä.
Kirjan alussa kerrotaan siis Suomesta vsnhempiensa kanssa saapuneen Kaarlon tarinaa. Hän joutuu jo nuorena miesten töihin, raivaa viidakkoa perustaa vanhempiensa rilan viereen oman tilansa ja haaveilee puolisosta.
Sitten seuraa Esterin kertomus lapsesta aikuisvuosiin asti. Ester syntyi Argentiinassa Kaarlon ja Hildan tyttärenä.
Lopuksi kerrotaan Esterin yllättävän lapsenlapsen Ainan tarina.
Katriina ranne kirjoittaa kaunista kieltä ja selvästi hän on tutkinut huolella, millaista on ollut noiden entisaikojen siirtokuntien elämä ja vaiheet. Kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa tämän selkeästi. Kirja on lopussaan suorastaan lyyrisen kaunis kuvaus elämästä ja paluusta luontoon, perusasioiden äärelle.
Kirjan hienous on siinä, miten se osoittaa elämän arvokkuuden kaikissa oloissa. Myös elämän tarkoitus ja hyvä elämä saa kirjailijalta hienon tulkinnan. Jälleen kirjalöytö, josta voi iloita. Sen luettuaan kokee sivistyneensä.
Matka ajassa ja paikassa kauas Argentiinaan kirjaa lukiessa viihdyttäö ja liikuttaa.
