Joonas Tolvanen: Turvapaikanhakija

romaani

Kirjaston uutuushyllyssä oli Joonas Tolvasen kirjoittama kiinnostava kirja Turvapaikanhakija. Kirja on mystinen tarina oudosta olennosta, manalan lautturista, joka tulee ihmisten keskuuteen Mikkeliin kummallisen tapahtumasarjan seurauksena.

Suomalaisessa muinaisuskossa ja Kalevalassa mainitaan tuonen virta ja tuonen joutsenet. Synkkä hiljainen virta, jonka yli lautturi kuljettaa kuolleet viimeiselle tuomiolle. Kirjan alkuosan kerronta on verkkaista ja viipyilevää, manalan lautturi kuvataan työssään kuljettamassa sieluja puuveneellään virran yläjuoksulle. Ikiaikaiset säännöt, joiden mukaan lautturi toimii kerrotaan ja lukija saa varautua meditatiiviseen kokemukseen seuratessaan tätä synkkää ammattimiestä työssään.

Vaitelias lautturi, jolla ei ole omaa tahtoa eikä muuta asemaa kuin kuljettaa sieluja tai opastaa niitä jalan tapahtuvalle matkalle paikassa, missä ajalla ei ole merkitystä vie lukijan ajatuksiin elämän ja ajan rajallisuudesta. 

Mutta sitten tapahtuu jotakin ja manalan lautturi joutuu pois tutulta reitiltään ja saapuu Mikkeliin. Siellä hän kohtaa vanhuksen, joka ystävystyy lautturin kanssa. Tämä Veikko -niminen vanhus tekee vapaaehtoistyötä Mikkelin turvapaikkakeskuksessa. Jotta Veikko saisi autettua lautturi Kharonia suomalaisessa ympäristössä, hän auttaa tätä hankkimaan turvapaikanhalija -statusta poliisiasemalta. 

Suomalaisen yhteiskunnan byrokratiaa sivutaan tarinassa ja kuvataan, kuinka oudon olennon kotiutuminen sujuu meidän yhteiskuntaamme. Manalan lautturin tausta olentona, joka ei ole tästä maailmasta antaa mahdollisuuden kuvata asioita ja ilmiöitä arvottaen niitä ajan rajallisuutta vasten. Mikä ihmisille elämässään on tärkeintä ja mitä kannattaa tavoitella, sitä tuo kirjan lukeminen panee pohtimaan tuon tuostakin.

Tämä kirja ei ole mikään veijariromaani Arto Paasilinnan tapaan. Jos tämä kirja herättää lukijassaan hymyn, se hymy on surumielinen ja lempeä. Kirja opettaa armollisuutta muualta tulleita kohtaan. Ja se opettaa armollisuuta myös itseä kohtaan.

Useassa muinaisessa kulttuurissa on kuvattu kuoleman jälkeistä matkaa. Kharon on kreikkalaisen mytologian manalan lautturi.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kharon

Nyt hänet on otettu suomalaiseen ympäristöön ja hänelle on rakennettu muinaiseen kulttuuriin viittaavaa elämää ihmisenä ihmisten joukossa muinaisessa Egyptissä. Nämä tarinat ja muistot kuitenkin ovat kuin ajan hiekkaa, jonka tuuli vie pois ja ne katoavat ikiaikaista työtään jatkavan lautturin mielestä.

Kirjan kuvaus kesästä Mikkelissä on kuvattu kauniisti. Ihmisten välinen lämpö, ystävyys ja rakkaus, joka lämmittää myös manalan lautturia kesäisten kuukausien ajan synnyttää lukijankin rintaan lämpimän tunteen.

Tämä kirja on viisas ja kaunis kertomus rikkinäisistä ihmisistä ja epätäydellisestä elämästä joka on kuitenkin se ainoa elämä, mikä meillä on. 

Lisätietoa kirjailijasta: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Joonas_Tolvanen

Maja Lunde: Sininen

 romaani

Äskettäin lukemani Maja Lunden dystopia-romaanin "Mehiläisten historia" kanssa lainasin kirjaston scifi-hyllystä saman kirjailijan teoksen Sininen. Tässä katsaus siihen tuoreeltaan, kun sen sain luettua eilen.

Teemana kirjassa on ihmisen vaikutus luontoon. Tällä kertaa kirjassa edetään kahdessa aikatasossa. Yhdessä aikatasossa kirjan päähenkilönä on norjalainen ilmastoaktivisti Signe. Hän elää tätä meidän nykyaikaamme 67-vuotiaana ja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä perhettään ja perheen naapureita norjalaisessa kylässä. Kylä on vuonon rannalla ja Signen kasvaessa ympäristötietoiseksi hänestä tulee aktivisti, joka haluaisi toimillaan pelastaa norjalaisen kylän, sekä sen tuntumassa olevien tuntureiden jäätiköt ja vesivarat. Uhkana on ympäristöä kuormittava vesivoiman valjastaminen teollisuuden energiatarpeisiin. Myös maailman tuotantoon ja luonnonvarojen  kulutukseen kohdistetaan kritiikkiä ja tuodaan esiin ihmisen vaikutus luontoon. Pienet arkipäivän päätökset ohjaavat koko maailmaa siihen, miten luotoa valjastetaan. Ja kylän ihmisten elämän valinnat paremman elintason puolesta ohjaavat ihmissuhteitakin. Signen isä oli luonnontutkija, joka haluisi säästää joen ja upeat putoukset. Signen äiti piti hotellia, joka sai tuloja matkailijoista ja myös voisi kuvitella voimalaitos/pato työmaan työntekijöistä. 

Signe käy turhautuneena aikuisena 67-vuotiaana tekemässä iskun kotiseudullaan erästä järjetöntä liiketoimintaa vastaan. Tarkoituksena on sabotoida Norjan ikivanhan jäätikön jäljellä olevan jään louhintaa ja kuljetusta upporikkaiden öljyllä tai muuten rikastuneiden juoman viilennykseen -kerskakulutukseen. Huippuhintainen hyvälaatuinen jää kelpaa statustuotteeksi rikkaiden juhlapöytiin, ja tämän pohjalle on sitten syntynyt jään louhintaa. 

Signe pakenee iskettyään ja vetäytyy veneellään merelle ja aloittaa matkansa entisen rakastettunsa eli nykyisen vihamiehensä ja ympäristöasiat pettäneen miehen luo. Matkalla Signe kertoo elämäntarinansa.

Kirjan toinen aikataso kuvaa ranskalaisia ilmastopakolaisia Davidia ja hänen pientä tytärtään Louta etsimässä turvaa pakolaisleiriltä. Ilmastopakolaisuuteen on ajauduttu 2040 -luvulla Eurooppaa koettelevan kuivuuden ja kuumuuden korventaessa Ranskaa. Ihmiset koittavat vetäytyä maapallon seuduille, missä vielä olisi sadetta. Ihmisten turvaksi on perustettu pakolaisleirejä, joissa viranomaiset ja punainen risti koittavat turvata ihmisiä hädän keskellä.

Tunnelma on molemmissa aikatasoissa kovin arkinen mutta lohduton. Ihmiset ovat toiveikkai
ta ja koittavat olla kekseliäitä ja pärjätä niillä resursseilla, joita on saatavilla. Tulevaisuus on epävarma.

Kuten dystopiaromaaneissa tapana on, asiat eivät mene kohti parempaa. Mutta Maja Lunde osaa kertoa tarinansa arkisesti ja kiihkotta, toteavasti maailmantilan näyttäen. Lukija saa tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä on johtanut kirjassa  kuvatun kaltaiseen maailman tilaan. Kirja on jännittävä ja erittäin luettava. Kahden aikatason eteenpäin kuljettamista ei ole vaikeaa seurata, koska tapahtumat ja henkilöt ja ympäristö ovat kummassakin aikatasossa täysin erilaisia. Jälleen kirjan lopussa löytyy jokin kytkentä, joka sitoo tarinat yhteen.

Tämä kirja on toinen osa Maja Lunden "ilmastokvartetista". Siis lisää kirjoja on tulossa kuvaamaan maailman tilaa tarinamuodossa. Seuraava osa "Viimeiset" on jo ilmestynyt, ehkäpä luen senkin, kun vain saan sen käsiini.

Kirja onnistuu olemaan herättelevä ilman mitään rajua actionia, joilla lukijan mielenkiinto sidotaan monessa scifi- tai dystopiaromaaneissa. Tässä kirjassa ilmastonmuutoksen aiheuttamat tapahtumat tuodaan arkeen ja lähelle ihan tavallisten ihmisten elämää. Kirjailija on tutustunut pakolaisleirien oloihin ja osoittaa myös kirjan lopun lähdeluettelossa selvittäneensä tämän kirjan aiheita tutustumalla tutkimuskirjallisuuteen ja dokumentteihin.

  

 

Maja Lunde: Mehiläisten historia

romaani

Kirjaston scifi-hyllyllä huomasin itselleni tuntemattoman kirjailijan Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Kirjan kannessa mainostetaan, että teos on ollut Norjassa kirjakauppiaiden valinta 2015. Norjalainen vuonna 1975 syntynyt kirjailija on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Tämä on ensimmäinen aikuisille suunnattu teos, suomennos on vuodelta 2016.

Lukemissani scifi-kirjoissa on ollut aiemminkin ympäristöaiheisia tarinoita. Kotimaisista kirjailijoista ainakin Risto Isomäki ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet ekologiaa ja luontoa sekä ilmastonmuutosta koskevia kertomuksia. Johanna Sinisalolta olen lukenut useita kirjoja, joista mehiläisten häviämistä käsittelee teos Enkelten verta. Teoksessa mehiläisten häviäminen kuvataan mystisesti ja maagisen realismin tyylilajissa.

Maja Lunde taas kertoo kolmessa aikatasossa etenevän tarinan, missä lopuksi eri aikatasojen tarinat punotaan yhteen kertomuksen surumielisessä, mutta toiveikkaassa lopussa.

Kirjan aikatasoista ensimmäinen sijoittuu 1850 -luvulle. Tuolloin William Savage -niminen englantilainen suurperheen isä ja luonnontutkija koettaa ratkaista, miten voisi rakentaa mehiläisille kennoston, jossa mehiläiset voivat viihtyä ja jossa niitä voisi tarkkailla ja kerätä hunajaa häiritsemättä mehiläisten toimia.

Toinen aikataso kertoo mehiläisfarmia pitävästä amerikkalaisesta Georgesta, joka kokee mehiläisyhdyskuntien romahtamisen ja kamppailee elinkeinonsa puolesta vuonna 2007.

Kolmas aikataso kertoo Kiinasta vuonna 2098, jolloin maailmasta ovat mehiläiset hävinneet ja ihmiskunnan väestömäärä on sen johdosta romahtanut, sillä viljelykasvien ja hedelmien pölytyksestä huolehtineet mehiläiset ovat poissa. Koko ekosysteemi on järkkynyt ja Kiinassa, maassa, missä on valtavasti työvoimaresursseja, ihmisiä käytetään pienestä pitäen hoitamaan kukkien pölytys kiipeilemällä puihin ja tekemällä pölytys käsityönä.

Kirjailija vie näitä kolmea aikatasoa eteenpäin yhtä aikaa koko kirjan ajan. Kiinalainen perheenäiti Tao joutuu taistelemaan järkyttävää kamppailua löytääkseen pienen poikansa, joka on viety avioparilta pois hänen jouduttuaan onnettomuuteen heidän päiväretkellään.

Kirjailija on tutkinut huolella mehiläisyhdyskuntien katoamisilmiötä, josta on puhuttu ja kirjoitettu huolissaan jo parikymmentä vuotta. Kirjan lopussa on lähdeviittauksia tätä aihepiiriä koskeviin kirjoituksiin ja dokumentteihin.

Odotin, että joukossa olisi ollut myös Rachel Carsonin klassikko "Äänetön kevät", mutta sitä ei  kirjailija maininnut viitteissä. Itse suosittelen lukemaan myös kyseisen teoksen, siinä on hyvä pohjatietoa jo vuosikymmenten takaa siihen, millainen vaikutus ihmisen toimilla on luontoon. 

Suosittelen lukemaan myös sen!

https://en.wikipedia.org/wiki/Colony_collapse_disorder

https://www.tammi.fi/kirjailija/maja-lunde

https://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84%C3%A4net%C3%B6n_kev%C3%A4t

Lisää arvioita kirjasta löytyy näistä kahdesta linkistä:

https://duuninaarmuja.wordpress.com/2016/10/18/matti-ja-maija-mehilaisen-historia/

https://kirsinbookclub.com/kirjat/maja-lunde-mehilaisten-historia/?fbclid=IwAR0o2BC9OxAEGYd7sJjM3vAaRELRq-lgULVtytOGBut7P_PBzqLq_1kEBrc

Caroline Woods: Paholainen vuoteessani

 true crime

Lukupiirin lukuläksynä 4.4.2023 kokoontumiseen oli true-crime -tyylin kirja Paholainen vuoteessani. 

Itse suhtaudun karsaasti true-crime kirjallisuuteen ja tv-sarjoihin ja elokuviin. Niistä on kirjoitettu paljon ja niitä on arvosteltu monesti epäeettisyydestä ja tirkistelynhalusta ja sosiaalipornosta. Carolyn Woodsin kirja on rikoksen uhrin oma kertomus siitä miten hän menetti sarjahuijarille 850 000 puntaa ja kahdeksan vuotta elämästään ja melkein mielenterveytensä. Omakohtaisena tarinana tämän eettisyyttä en kyseenalaista.

Tuossa alla olevassa videossa Carolyn Woods kertoo toimittajalle tilanteestaan 5 vuotta sitten:

Carolyn Woodsin kirja on hurjaa luettavaa. Yli puolet kirjan tekstistä kertoo masentavaa tarinaa siitä, miten huijari astuu ihmisen elämään, valloittaa määrätietoisella esiintymisellään uhrinsa ja esittämillään lupauksilla ja rakentamillaan kulisseilla pääsee ihmisen iholle ja alkaa ohjailla ihmisen käyttäytymistä. 

Kirjan englanninkielinen nimi on "Sleeping with a Psychopath" eli vapaasti suomennettuna "sängyssä psykopaatin kanssa". Joka luvun lopussa tarinan edetessä Carolyn Woods kertoo niistä keinoista, joilla narsisti pitää uhriaan otteessaan. Henkinen väkivalta, mitätöinti ja vähättely sekä katteettomat lupaukset ja pieninä palkintoina tarjotut lahjukset pudottavat uhrilta henkiset esteet. 

Narsisti ottaa haltuunsa uhrinsa henkilökohtaisen rahavarallisuuden ja käyttelee sitä uhrin tietämättä. Samaan aikaan huijari pelaa omaa peliään monen muun huijattavan kanssa ja rakentaa huijattaville rooleja, joista nämä eivät tiedä mitään. He ovat kuin nukketeatterin nukkeja esittämässä osaansa suuremmassa huijauksessa. 

MTV:n artikkeli kertoo yksityiskohtaisemmin asiasta. (huom. sisältää juonipaljastuksia kirjasta)

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/salaperainen-rakastaja-ilmestyi-carolynin-elamaan-pian-alkoi-velkakierre-ja-loputtomat-valheet-etsityn-sarjahuijarin-lumoissa/8314336#gs.q590fc

Lukija ällistyy koko huijauskuvion laajuutta. Itseäni järkytti paitsi uhrin kohtalo myös poliisin surkea toiminta asian tutkimisen alkuvaiheessa ja suoranaiset laiminlyönnit ja väärinkäytökset. Myös oli järkyttävää lukea oikeudenkäynnistä ja siinä annetusta tuomista. Huijari onnistuu pelaamaan itselleen uhriensa kärsimyksiin verrattuna mitättömältä vaikuttavan tuomion.

Luin kirjan selviytymistarinana ja myös kirjailijan itselleen tekemänä terapiana toipuessaan huijauksesta. Varsinainen huijausjakso kesti puolitoista vuotta, mutta rikosilmoituksen jättämisestä aina huijarin kiinni saamiseen ja oikeusistunnon läpikäymiseen kului kuusi vuotta. 

Huijauksia Suomessa?

Pakosti kirjaa lukiessa pohtii voisiko tällaista tapahtua Suomessa. Romanssihuijauksia internetin treffipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa on raportoitu jo monia viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Niitä tapahtuu edelleenkin. Tätä kirjoittaessani Helsingin Sanomissa 22.2.2023 oli juttu, missä ihmiseltä oli huijattu suuri summa rahaa.  Huijari oli netissä esiintynyt "ulkomaisena kirurgina", joka muka päästäkseen pois sota-alueelta tarvitsi rahaa ja oli lypsänyt hyväuskoisen ihmisen tililtä huomattavia summia.

Menneinä aikoina muistetaan 1940 -luvulta huijari Ruben Oskar Auervaara, jonka tarinan pohjalta Mika Waltari kirjoitti näytelmän "Gabriel, tule takaisin".

1960-1970 -luvulla naisia huijasi "kreivi" Pertti Ylermi Lindgren.

Ruman kuvan huijauksien tämän hetken tilasta antaa itse kullekin vilkaisu vaikkapa oman sähköpostipalvelunsa roskapostikansioon ja siellä oleviin otsikoihin. Nigerialaiskirjeitä, romanssihuijauksia, käärmeöljykauppiaita ja muita huijareita on liikkeellä vaikka kuinka paljon. 

Ja pankkien nimissä huijarit lähettävät huijausviestejä sarjatyönä ihmisten puhelimiin ja sähköpostiin. Kanta-palvelun tai Kelan nimissä lähetetään petkutusviestejä ja monella muulla tavalla ihmisiä koitetaan johtaa harhaan digimaailmassa. Ihmisiltä koitetaan onkia henkilötietoja tai pankkitunnuksia ja luoda valeidentiteettejä huijausten toteuttamiseksi.

Todellista naamat vastatusten tapahtuvaa huijaamista tapahtuu harvoin, mutta joskus siihen voi törmätä, valitettavasti. Silloin jälki voi olla myös todella rumaa. 

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

romaani 

Paula Havasteelta ilmestyi 2010 romaani Kaksi rakkautta. Se on tyyliltään ihmissuhdekertomus, jossa tapahtumat sijoittuvat maalaiskylään ja Helsinkiin 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun Suomessa.

Kirjan päähenkilö Anna on elänyt lapsuutensa leski-isänsä ja sisarustensa kanssa pikkupaikkakunnan pappilassa, isä on sairaalloinen ja on saanut työn seurakunnan suntiona. Tytär Anna on herännyt seksuaalisiin tunteisiin ja aistii voimakkaasti elämänsä keväässä. Kirjan alkukohtaus on kuin rehevää, lihallisempaa Suomi-Filmin kuvastoa, ainakin itselleni syntyi maalaiskylän kuvauksesta mieleeni jokin kotimainen elokuvan maisema. Maalaistyttö tirkistelee salaa uimaan menevää ylioppilaspoikaa ja kuvittelee mielessään millaista olisi päästä ihokosketukseen ihailemansa alastoman pojan kanssa.

Itse asiassa tuo elokuvamainen asetelmallisuus ainakin minulla lukijana säilyy koko kirjan lukemisen ajan. Anna pääsee etenemään nopeasti haluamaansa yhteyteen tuon pojan kanssa. Annasta ja Voitosta tulee aviopari. Mutta avioelämä ei olekaan Annan mielestä sellaista, miksi hän sen kuvitteli haaveissaan. Arki saapuu kuvioihin.

Jotakin chick-lit -tyyppistä tunteiden kuvailua kirjassa on, mutta ei aivan niin paljon kuin aiemmin lukemissani selkeästi viihdekirjoiksi tehdyissä kirjoissa. Tätäkin kirjaa voi pitää historiaa kuvaavana teoksena, kuvauksena siitä, millaista oli kotirintaman elämä sota-aikana.

Anna ja Voitto saavat kaksi lasta ja asettuvat asumaan maalaiskylään omakotitaloon. Anna kaipaa itselleen ikäistään seuraa, sillä aviomies ja kaksi lasta eivät selvästi tuo sitä onnea, mitä Anna elämässään kaipaa. Mutta Anna kokee rakkauden, jossa on omat riskinsä naimisissa olevalle naiselle.

Miten sota-aika repi Helsingin rikki ja mitä se teki sodan läpi käyneelle kansakunnalle, sitäkin kirja onnistuu kuvaamaan. Kotirintaman elämä ja pieni omakotitalo maaseudulla mukavuuksinaan pihasauna ja pikkula pihan perällä, puuhella keittiössä ruuanlaittoon ja pönttöuunit kamareissa tulevat tutuksi. Räsymatot lattiassa, vaatteiden kierrätys, villasukkien kutominen puretuista villavaatteista ja pahvikengät ja nahkamonot sekä potkukelkka ja monojen päälle käännetyt villasukat ovat maalaiselämän kuvastoa. Pihalla on kanoja ja kaneja ja taloa vartioi koira. Kuva hiihtoasuisesta nuoresta naisesta monoineen on kuin tuttu mustavalkokuva perhealbumista 1940-luvun alusta.

Helsinki, paikka missä on anoppila ja yliopisto, on toinen näyttämö kirjan tapahtumille.

Pääasiassa kirja kuvaa rakkauden täyttymyksen tavoittelun vaikeutta tilanteessa, missä arkinen elämä ja tunne-elämä eivät kulje sopusoinnussa keskenään.

Kirjan luettuani minulla on edelleenkin tunne, kuin olisin nähnyt kotimaisen elokuvan 1940 -luvulta. Moraaliset kysymykset ovat sellaisia, että niitä ei elokuvissa tuohon tapaan näytetty kuin kirjassa kuvattiin, mutta dialogi ja kohtaukset, missä ihmiset tapaavat toisiaan ja syntyy heidän välisiään jännitteitä on samaan tapaan näyttämöllistä. Kirjan loppusivut tuovat ajatukset lähemmäs nykyaikaista ajattelua, missä perinteinen sitoutumisen ahdas malli todetaan eletyksi ja ollaan astumassa uuteen aikaan. Tulevaisuus on tuntematon, mutta ei välttämättä synkkä.