Joel Haahtela: Adelen kysymys

pienoisromaani.

Tämä on toinen lukemani Joel Haahtelan teos. Aiemmin olen lukenut paikkakuntamme lukupiirissä syyskuussa 2023 käsiteltävän teoksen "Hengittämisen taito".

Kummassakin kirjassa päähenkilö tekee matkan luostariin. Tässä "Adelen kysymys"-teoksessa kirjan kertoja on keski-ikäinen mies, joka on lähtenyt Ranskaan Pyreneille kuultuaan eräältä vanhalta sattumalta tapaamaltaan tuttavalta, että luostarissa on jotakin, joka voi parantaa ja pelastaa. 

Kirjan kertoja lähtee tutkimaan luostarin pyhäinjäännöksiä, jotka liittyvät luostarin perustamiseen. Hän haluaa selvittää, mitä paikkakunnalla tapahtui 900 vuotta aiemmin. Luostari on perustettu nuoren naisen ihmeellisen pelastumisen johdosta paikalle, jossa ihmepelastuminen tapahtui. Munkeilla saattaa olla tallessa vanhoja kirjoituksia ja perimätietoa, jossa selviäisi, mistä on kyse.

Matka Pyreneille osoittautuu olevan matka miehen omaan mieleen, jossa on pelkoja ja ratkaisemattomia asioita liittyen hänen perhetragediaansa. Miehen avioliitto saattaa olla eron partaalla tai puolisot kokevat kasvaneensa erilleen. Aikuinen poika oireilee ahdistuksensa kanssa, mistä kertoja kokee syyllisyyttä.

Haahtela kuvaa tapahtumia ja tapahtumapaikkoja kauniisti ja hartaudella ja onnistuu pienoisromaanissaan luomaan uskottavan maailman vähäeleisesti. 

Ainoa itseäni häiritsevä asia kirjaa lukiessa oli, että olin jo lukenut toisen Haahtelan kirjoittaman tarinan, missä kertoja menee luostariin selvittämään itseensä liittyviä asioita. Mielessäni aloin vertailla näitä kahta tarinaa. 

Adelen pelastuminen 40 metrin putoamisesta jyrkänteeltä ja perheen traaginen menetys rinnastuvat toisiinsa ja herättävät kysymyksiä lukijan mielessä. No, kyseessä on aikuisten satu ja hiukan surrealistinen ote, osaksi on kuin tarkkailisi unimaailmaa. Tämäkin kirja sopii iltapäivälukemiseksi vaikkapa lomalla. 

Kirsin kirjakerhossa on hyvä arvio kirjasta, itselläni ei ihan noin harrasta lukukokemusta nyt syntynyt:

https://kirsinbookclub.com/2019/11/joel-haahtela-adelen-kysymys-ovatko-ihmeet-mahdollisia/

Luettuani kaksi Haatelan kirjaa kysyn itseltäni: onko Joel Haahtela kirjailijana kuten Suomen Paulo Coelho? No, hyllyssä on vielä muutama Haahtelan kirja lisää, kommentoin tuonnempana jos/kun olen ne lukenut.

Annikki Kariniemi: Pato

 romaani

Annikki Kariniemen kirjoittama romaani Pato julkaistiin 1972. Kirja on kertomus maaltamuutosta ja maastamuutosta ja rakennemuutoksen ajan Pohjois-Suomesta.

Löysin kirjan kirjojen kierrätyspisteeltä ja otin sen luettavakseni. Viime keväänä lukemani Rosa Liksomin teokset ja myös Juhani Karilan tekstit sekä Bengt Pohjasen meänkieliset jutut ovat ihastuttaneet rikkaalla kielenkäytöllään ja tapahtumien kuvailulla ja pohjoisen maisemakuvauksillaan. Annikki Kariniemi sen sijaan on minulle kirjailijana tähän asti tuntematon,  vaikka hänen löyhästi elämäänsä perustuva Rosa Liksomin romaani Everstinna kertoi taustoja siitä, millaisessa maailmassa kirjailija on elänyt.

Pato on kuin Valse Triste tai joutsenlaulu Lapin jätkälle,  Paavo Moilaselle, joka käy kuumehoureissaan läpi elämäänsä ja seikkailujaan Lapissa. Häntä hoitaa talon piika Ruusa. Tai mielelläänhän Ruusa kutsuisi itseään kotiapulaiseksi, ollaanhan nyt nykyaikaisia. Kemijokea padotaan ja patoaltaan, Lokan alle tulee jäämään useampia kyliä. Kylien väki joutuu pakenemaan asuinsijoiltaan, joihin taatusti oli ehtinyt kotiutua ja juurtua raivattuaan maat maanviljelyskäyttöön Lapin sodan hävityksen jälkeen. Jotkut menevät kotitiloiltaan etelään, toiset Ruotsiin. joutuessaan jättämään tilansa ja talonsa veden alle.

Ja patotyömaata ja padon käyttöönottoa käy seuraamassa erilaisia valtuuskuntia etelästä, presidentti, ministereitä, kenraaleita, insinöörejä ja muita. Seurueita kestitään maksua vastaan, vaikka mikään maksu ei korvaa kotinsa ja kylänsä menettäneiden murskattua elämää. Viina virtaa, humalaiset toilailevat Lapin yössä ja maaseudun rakennemuutos etenee.

Ja kauniit luontokuvaukset ja ihmiselämän kuvaukset sekoitettuna kertojan lumoavaan tapaan tuottaa kuvia ja kielikuvia tekee lukemisesta nautinnon. Vesi virtaa, muta ja suo tuoksuu, kärpäset pörisevät ja lantatunkiot haisevat, raikas tuuli käy metsissä. Arkangelin ja Murmanskin seutujen kurjaa kohtaloa sivutaan Paavo Moilasen kertoessa nuoruuden seikkailuistaan.

Kirjailija vie meidät paitsi upeisiin maisemiin ja luontoelämyksiin, myös ihmisten erilaisten ajatusmallien äärelle. Jotkut uskovat mammonaan, toiset jumalaan, joku on lestadiolainen, toinen kommunisti ja kuka missäkin lahkossa. Kiima ja nälkä ja rahanhimo ovat pakottamassa ihmisiä liikkeelle. Ja Pato. Etelään on saatava sähköä ja toiveissa on, että sen tuomaa rikkautta tihkuisi Lappiinkin. Kaikesta tästä tulee kuin karuselli tai virran pyörre, kurimus, joka kieputtaa elämänkohtaloita kiihtyvään tahtiin. Pieni ihminen on on pieni osanen kaikkea tätä. Mutta niin on muka suurikin ihminen, vaikka muuta luulisi.

Hieno lukuelämys.

Toisaalla eräs kirjan lukenut bloggaaja on kokenut lukemisen erittäin omakohtaisena, sillä kirja kertoo hänen kotiseuduistaan:

https://kirjojentuomaa.blogspot.com/2015/11/annikki-kariniemi-vei-minut-sompion.html

Annikki Kariniemi wikipediassa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Annikki_Kariniemi

Aulikki Oksanen: Näin syntyy kyyneleet

Romaani

Keräyspisteeltä pelastin tämän kirjan, jonka ajattelin lukea nostalgian nälkään. Ajatuksissani lukemisesta muodostui  hyppy menneeseen Suomeen vuoteen 1970.

Aulikki Oksanen on monipuolinen taiteilija, joka on kirjoittanut runoja, novelleja, romaaneja ja näytellyt elokuvissa ja teatterissa. Hän on myös tehnyt sarjakuvia ja toiminut kuvataiteilijana. Hänen lauluteksteistään on tullut eräitä klassikoita mm Kaj Chydeniuksen säveltämänä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aulikki_Oksanen

Tartuin kirjaan hieman epäileväisin odotuksin, koska olin edellisenä päivänä lukenut Antti Heikkisen satiirin "Maaseudun tulevaisuus". Pääsisinkö enää 1970-luvun tunnelmaan ja YYA-Suomen sielunmaisemiin, joita Aulikki Oksasen kirjassa varmaan olisi. Kirjan alku oli kuin olisi katsonut 1960-luvun kotimaista elokuvaa, yhteiskunnallista varovaista kerrontaa, jossa miehen ja naisen rooleja korostetaan asenteilla, jotka lienevät jo jääneet historiaan.

Pankkineitinä töissä oleva Irene on tuonut kotiinsa miehen yöksi ja nukkumista teeskentelevä poika Mika (Miksu) kannetaan yksiön keittiöön, jotta aikuinen pariskunta pääsisi viettämään öistä lemmenhetkeä. No, eihän se mikään romanttinen lemmenhetki olekaan, mies kohtelee naista tylysti ja nainen keskittyy vain varomaan, että lapsi ei herää.  Romantiikka loistaa poissaolollaan. Niinhän se taisi tehdä tuon ajan mieskertojienkin kirjoissa pääosin, esimerkiksi Hannu Salama tai Jussi Kylätasku tulee mieleen.

Kirja kuitenkin muuttuu tyyliltään melkein lyyriseksi kerronnaksi, kun noin sivulla 65 alkaa Irenen ja Miksun oloa maaseudulla kuvaava jakso, missä maaseudun ihmiset kohtaavat kaupungista lomalle tulleen Taunon. Tauno on kutsunut mokilleen viikoksi Irenen, joka tuo mukanaan poikansa, josta Tauno ei tiedä mitään.

Maaseudun ihmiset esitellään ja maaseudun ja kaupungin elinkeinojen murros näkyy siinä, miten maalla asuvat vanhukset ja sinne jääneet nuoret. 

Irene haluaisi löytää miehen, joka turvaisi hänen elämänsä. Hän käy  huvittelemassa ravintoloissa ja kadehtii paremmin elämässä menestynyttä siskoaan. 

Ravintolassa Irene kohtaa Eilan, joka on vanhempaa sukupolvea, työläisnainen, jolla ei ole enää kiirettä naimisiin. Hänen elämäntarinansa on järkyttävää luettavaa. Uusia henkilöitä liittyy tarinaan ja kirjan lopun järkyttävät tapahtumat yllättävät.

Kirja toimii dokumenttina vuoden 1970 suomalaisesta sielunmaisemasta. Moni ajatus ja aate tuolta ajalta on vanhentunut ja jäänyt historiaan ja oudoksumme ehkä sitä näin vuonna 2023 Nato-Suomessa. Naisten asema on toinen kuin tuolloin. Maaseutu on toisenlaista kuin tuolloin, samoin poliittinen elämä ja ilmapiiri. Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa ja Venäjä syntyi ja muuttui Putinin diktatuuriksi 2000-luvun alussa ja aggressiiviseksi sotavaltioksi 2022. Sitä ei voitu tietää tuolloin, kun jotkut epäröivät tuomita Neuvostoliiton tankkien vyörymistä Tsekkoslovakiaan 1968.

Kirjailija elää ajassaan. Ja kirjoittaa siitä miten asiat kokee. 

Lukuiloa! 

Linkki Ylen sivuille, Ammattina kirjailija: Aulikki Oksanen https://areena.yle.fi/1-2092699

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus

Maaseudun tulevaisuus. Romaani. Maaseudun tulevaisuudestako? 

Antti Heikkinen on kirjoittanut veijariromaanin, jossa maaseutu jossakin Savonmaalla elää muutamaa kesäpäivää hiljentyneessä pikkukylässä, Nasaretissa. Henkilöjoukko on porukka omalaatuisia eri ikäisiä kyläläisiä, joiden sekalaiset suhteet toisiinsa muodostavat kirjan tarinan.

On Maire, joka on ylpeä "niskavuorelainen" leskiemäntä, hänen poikansa Esko ja miniänsä Kirsi, jotka kärsivät lapsettomuudesta, varsinkin kun Maire siitä jaksaa muistuttaa. On naapurin isäntä Jarmo, jolla on jo toinen vaimo kierroksessa ja Jarmon poika Niko, jota Jarmo koittaa opettaa mielestään miehiseen rehvakkaaseen elämiseen ja olemiseen. Naapurustossa asuu myös vanha pariskunta, lähes satavuotias Sakari ja dementoitunut vaimonsa Terttu, entisiä kyläkoulun opettajia. Naapuruston on muuttanut Helsingistä kirjailija ja runoilija Simo ja hänen naisystävänsä Martta.  

Kylän nuorisoseuran talolla pitäisi viettää kirkastusjuhlaa, jonne odotetaan kansanedustajaa vieraaksi. Rosvopaistia on luvassa, siitä huolehtii entinen huippukokki, joka on palannut maailmalta kotikylään mielenterveytensä romahdettua. Huippukokki, lempinimeltään Däni on kylän hassujen kirjoissa, tosin. Työväentalo on muistona enää entisistä ajoista, työväenyhdistyksen väkiluku on enää kaksi henkilöä. Kyläkauppa on auki pari kesäkuukautta. 

Ja tämän kylän tapahtumat ovat kuin Markku Pölösen elokuvasta tai Arto Paasilinnan romaanista. Syntymä ja kuolema, kateus, mustasukkaisuus, raha ja rakkaus sekä maine ja kunnia ja kaikki muu maallinen toimii pienen kylän ihmisten toiminnan käyttövoimana.

Kirja on kirjoitettu herkullisella murteella ja tapahtumien ja paikkojen ja henkilöiden kuvaus on elävää. Nautintohan tällaista on lukea. Kärpäsen pörinä ikkunaruudulla ja maalaiskylän tuoksut ja iltamien järjestämisen jännitys. 

Tämä kylä jää lukijan päähän elämään, kun saa viimeisenkin sivun luettua. Haikea hyvän mielen kirja, joka tarjoaa sekä naurun paikkoja että liikutusta, joka kuristaa kurkkua. Ja opettaa lukijalleen taas  jotakin oleellista elämästä. 

Lukuiloa!

Arvio teoksesta:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2020/01/17/antti-heikkinen-maaseudun-tulevaisuus/

Tietoa kirjailijasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Heikkinen_(toimittaja)

Roddy Doyle: Paddy Clarke häh häh hää

Kirja on ilmestynyt 1993, suomennos on vuodelta 1994. Löysimme suomennoksen kierrätyspisteeltä ja koska teoksen teema vaikutti mielenkiintoiselta otimme sen luettavaksi. 

Kirja kertoo noin 10-vuotiaasta irlantilaisesta pojasta Patrick Clarkesta ja hänen perheestään ja koulukavereistaan. Kirja on kirjoitettu kokonaan pojan näkökulmasta. Paddy minäkertojana kertoo kaikenlaisista kepposistaan koulussa ja kaveripiirissä. Jalkapallo kiinnostaa, Pete Best on suosikki. Tapahtumat sijoittuvat 1960 -luvun loppupuolelle. Radiossa soi Monkees: I am a believer. Televisiossa tulee Virginialainen. Rakennemuutos koettelee Paddyn elämänpiiriä, kaupunkiin tulee uusia asuma-alueita ja ympäröivät pellot jäävät uudisrakennusten alle. Rakennustyömaat ja pellot ja kadut ja takapihat ovat pojille jännittäviä seikkailupaikkoja. 

Koulussa ankarat opettajat opettavat oppilaitaan englanniksi ja iirinkielellä. Paddyn pikkuveli Francis (lempinimeltään Sinbad) saa olla Paddylle ärsytyksen aihe, mutta myös suojelun kohde, kun kirjassa huoleton sävy muuttuu synkemmäksi, kun Paddyn isä ja äiti kokevat aviokriisiä- Paddy ottaa vanhempien riidat raskaasti, mikä näkyy myös koulutyössä. Ja kirja antaa ymmästää, että ei muissakaan perheissä se elämä niin kovin auvoista ole.

Kirjan ote on erittäin maanläheinen näkökulmavalinnan kautta. Kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan se on yhtä pitää tekstiä alusta loppuun asti - Paddyn tajunnanvirtaa, joka poukkoilee asioista toisiin ja taas takaisin. Mutta kirjailijan kerronta on erittäin sydämellistä ja ymmärtävää. Tapahtumapaikat ja kommellukset sekä poikien välist nokittelut on kuvattu erittäin elävästi. Ankarat opettajatkin huomaavat kurinpidon ohessa myös pitää huolta pojista, jos huomaavat, että heillä on kotona vaikeaa.

Toki siinä on varmasti lukijalla myös nostalgiaa mukana tällaista tekstiä lukiessaan, itsekin lapsuuteni juuri tuolloin 1960 luvulla eläneenä. Kirjailijan ote on kuin dokumenttielokuvaa ohjaavan tekijän.  Pojan kasvukertomus on uskottavasti kuvattu.

Kirjailijasta lisätietoa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Roddy_Doyle

Kirjan esittely wikipediassa (englanniksi):

https://en.wikipedia.org/wiki/Paddy_Clarke_Ha_Ha_Ha