Kirjan selkeät lauseet ja kaunis kieli vievät ajatukset itselleni vieraaseen maailmaan Hannu Väisäsen sielunmaisemiin. Niihin kuuluu pohjoinen kotikaupunki, lapsuudenkoti varuskunnan yhteydessä, kirkot, koulut Tukholma ja Italian Siena. Kirjan kertoja on kuvataiteilija, nuori mies, joka saa tehtäväkseen pohjoisen kotikaupunkinsa seurakunnalta uuden kirkkorakennuksen alttaritaulun.
Kerronnan edetessä käy ilmi, että kertoja tuntee kuvaamataiteen tekniikat ja aiheet ja historian. Myös musiikki on hänelle tuttua.
Tosin kalusteiden puulajien tuntemus on epävarmaa, sivulla 27 lukee: "Keskellä huonetta on valtavan suuri ovaalinmuotoinen pöytä, selvästi jotain jalopuuta, jota minä, mäntyyn, koivuun ja halpaan laminaattiin tottuneena en tietenkään tunnista." Käydessään uudelleen samassa huoneistossa viikkoja myöhemmin kertoja sivulla 54 sanoo: "Puksipuinen mahapiironki nojaa seinään." Ihmettelin, miten kertojan tietämys kalustepuiden materiaalista oli nyt ihan toisella tasolla. No, kirja paljastuu kertojan muistoista koostuvaksi, tarkkojen havaintojen täyttämäksi matkaksi.
Alttaritaulun valmistumisen ja kirkon vihkimyksen jälkeen kertojalla on taiteensa myyntinäyttely pienessä tukholmalaisessa galleriassa. Siellä epätodennäköinen asiakas ostaa joukon tauluja ja syntyy elinikäinen ystävyys. Kummallakin on omat ajatuksensa elämästä ja sen sisältämästä henkisestä matkasta.
Taivaanvartijat ovat meitä tavallisia ihmisiä ja kirkkojen rovasteja ja kirkkoherroja ja kirkkovaltuutettuja, arvioimassa millaista taivaallista näkyä kirkkotaiteeseen halutaan. Näin kertoja ajattelee.
Kirjan loppua kohden suvaitsevaisuus lisääntyy ja kerrontaan tulee vielä lisää rakkauden ja valon sävyjä. Introvertilta vaikuttanut kertoja ei ole maailmassa yksin. Taide lohduttaa. Sielunmaisema on löytynyt.
Kirja on oikea aarreaitta taiteita aistivalle ihmiselle. Ihmeteltävää ja koettavaa kertojalla löytyy runsaasti kuvataiteista ja musiikista. Myös taidehistoriaan viitataan usein ja tiettyihin taiteessa esiintyneisiin traditioihin. Kirjan lukija pääsee seuraamaan kertojan kokemaa aitiopaikalta, siitä kiitos. Erityisen hieno kohtaus kirjassa on laulaminen ystävän hautajaisissa. Ollaanko siinä elämän perusarvojen äärellä paljaimmillaan?
Lukuiloa!
Arvio kirjasta "Taivaanvartijat":
Hannu Väisäsen ja seurakuntien suhteesta hänen taiteeseensa juttu Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2023:
Hannu Väisänen kertoo taiteestaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti