Harry Martinsonin kirjan huomasin kotimme kirjahyllyssä viedessäni juuri lukemaani Vilhelm Mobergin kirjaa talteen. En ollut lukenut tätä kirjaa aiemmin, mutta entuudestaan olin ihastunut Martinsonin kirjoihin "Kulkijan pilvilinnat" ja "Nokkoset kukkivat". Lukioikäisenä tähtitieteestä kiinnostuneena olin jo 1970-luvulla lukenut avaruusrunoelman "Aniara".
Harry Martinson sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974.
"Hyvästi meri" on elämäkerrallinen teos joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1933 nimellä "Kap, farväl". Martinson oli karannut merille 16-vuotiaana. Hän oli syntynyt 1904 ja hänen lapsuutensa oli ankara.
Martinsonin teos kertoo merillä työtä tekevän messipojan ja lämmittäjän elämästä, haaveista ja unelmista. Kirjan teksti on mukaansa tempaavaa ja kirjoittaja kertoo aistikokemuksistaan maalaten hienoja kirjallisia kuvia tapahtumista ja eletystä. Maailman kauneus ja ihmeellisyys avautuu noilla matkoilla entiselle huutolaispojalle.
"Päivät tuovat mukanaan valoa, avaruuden ikuisuutta pehmeille vesiaavikoille, Yksinäisyyttä tuskin tuleekaan. Laiva, raskaasti kuormattu lankkukameli, kumartelee ja nyökkää mainingeissa, ja lankkulasti narahtelee niin kuin ovet yöllä, se täyttää hytit, ruumat ja kajuutat keulasta perään asti kireillä äänillä ja hälyilliä, jotka hävittävät hyvän osan ikuisuudesta. Yöt saapuvat, pyyhkivät pois valon pimeyden, näkyvyys käy hyväksi, nyt näkee taas avaruuksiin muutaman valovuoden verran. Väliin koko avaruuden kristallikupu aivan huimaa päätä; silloin putoaa meteori piirtäen matkallaan valkoisen juovan, kuin neula hysteeriseen ihoon. Tähdenlennot hajoavat ja sammuvat korkealla, korkealla, jatkavat tietään näkymättöminä ja tomuksi hajonneina hal-ki ilmakehän ihmeellisten suojavyöhykkeiden."
Kirjan alkuluvussa "Kreikkalainen murhenäytelmä" ollaan kuljettamassa laittoman korkeaksi kuormattua lankkulastia kreikkalaisella aluksella Pensacolasta Floridasta Argentiinaan. Luonto näyttää voimansa ja ihminen kamppailee myrskyn raivoa vastaan. Kirjailija kertoo myös toveruudesta ja rakkauden kaipuustaan ja yksinäisyydestä maailman valtavassa avaruudessa.
"Seuraava yö oli kirkas, tähtiäkin koko joukko näkyvissä. Kuu nousi kaljupäänä merestä, sen ympärillä näkyi tumma kehä. Se valoi koko mereen aavemaista valoaan ja himmensi terävästi syövyttävällä tinanhohteellaan kaikki pilvenrepaleet näkymättömiin; karkotti ne taivaanrantaan, minne ne asettuivat muodostaen harsomaista utua. Siniset maneetit kohosivat merestä kuin kuun tinakaivoksista saapuneesta käskystä. Siinä oli kellomaneettiyhdyskunta, niiden suuria suunnattomia hyytelömäisiä ruumiita näkyi merenpinnalla täplinä ja laikkuvina monien neliömailien alalla, ikäänkuin se olisi ollut täynnä tummia indigonsinisiä nappeja. Lähimmistä näytti virtaavan veteen melkein kaamealta tuntuvaa, silmää kummasti kiehtovaa koboltinsinistä väriä. Ja niitä riitti, tuhansia toistensa jälkeen. En olisi ikinä osannut uskoa, että nuo meren hyytelömäiset eläimet ovat niin lähellä sitä, mitä hurskaina hetkinä tarkoitetaan Jumalalla. Silmän verkkokalvoa huimaa. Romaanit horjuvat. Onko Jumalaa vai eikö ole? Yhdentekevää! Me olemme meren kurjalistoa, ja elämä on suunnatonta. Koko maalle meidän täytyy valloittaa koko maa ja luoda virtausaika: kiertoliikkeen tähti."
Kirjailija kuvaa seikkailujaan myös satamakaupungeissa. Hän oppii maailmasta ja elämästä ja erilaisista tavoista elää eri puolilla maapalloa. Hän toimii hienostoperheen lattioiden kiillottajana Brasiliassa poistuakseen tilin saatuaan metsiin ja vuoristoihin. Hän kuvailee jokia ja kanavia eri maissa, vesireittejä, joita pitkin kuljetaan ja kuljetetaan tavaraa.
Intiassa Bombayssa hän viettää aikaa laivan ollessa satamassa kiertäen eri kaupunginosia. Hän tutustuu ihmisiin eri puolella ja kokee seikkailuja pesijättären kanssa.
Kirjan 190 sivua ovat hämmästyttävä kaleidoskooppi, osin filosofinenkin tarina ja muistutus siitä, millaista on ollut aina muuttuva merenkulku. Purjelaivojen ajasta oltiin siirtymässä höyrylaivoihin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen merillä seilasi myös eri valtioiden isoja sotalaivastoja.
Jotenkin tulee lukiessa mieleen Tapio Koivukarin loistava teos "Sataman laulu", eräänlainen testamentti sataman ahtaajien työpanokselle maailmamme tavaravirtojen mahdollistajana.
Martinson saa lukijan näkemään meren ja merenkulun tavalla, jonka se ansaitsee. Pienen ihmisen perspektiivistä noustaan lintuperspektiiviin ja tämän päivän arjesta ajatus vie vuosisataisiin traditioihin.
Hämmästyttävä, upea kirja. Suosittelen. Kirjailija oli 29-vuotias kirjan ilmestyessä. Hän oli elänyt elämää, josta ammentaa kirjoihinsa. Hänen rakkautensa luontoa ja arkipäivän ihmisiä kohtaan tuntemansa lämpö tuntuu tekstissä. Se käy syvälle lukijan sisimpään!
Lukuiloa!
