Tämä blogi "Sepon kirjalistat" on perustettu lukemieni kirjojen listauksiin ja joidenkin kommentointiin. Kokoan tänne muistiin lukemieni kirjojen nimiä, joistakin kirjoista myös sen, mitä ajatuksia kirja herätti. Kirjoitan epäsäännöllisesti, inspiraation mukaan.
- Seppo
Esikoisteoksessaan Pölynimurikauppias kirjailija/toimittaja Sari Pöyliö ravistelee rajusti äitimyyttejä ja äitien, isoäitien ja tytärten suhteita. Osansa saavat kyllä myös isät ja vävytkin, tosin pienemmän osan eikä tarinoissa juurikaan esiinny poikia.
Alaotsikkona teoksella on "... ja muita äitien erehdyksiä". Kirjaa lukee kuin Rosa Liksomin novelleja ilman mäenkieltä tai Hesan slangia. Toisaalta mieleen tulee tarinoiden hurjuudesta myös Roald Dahl absurdeine kertomuksineen. Tai Matti Ijäksen elokuvat. Tarinoiden äidit ja tyttäret eivät ole mitään hiljaisia hissukoita vaan rajuja ja eloisia anarkistisia hahmoja. (Lisäys: Matti Ijäs on tehnyt Pölynimurikauppias -novellikokoelmasta kuunnelmia Yleisradioon, luin juuri hakiessani tietoa kirjailijasta nettisivuilta.)
Tarinoiden absurdi huumori viehättää. Viimeisessä novellissa kootaan tarinat yhteen surrealisisessa sairaala/kuolema/terapia -tarinassa, jossa aiempien tarinoiden hahmot kommentoivat elämäänsä ja elämöimistään. Tyylilajissa on jotakin Italo Calvinon tapaista. Hykerryttävä kirja, jos tykkää päästää ajatukset vapaaksi kirjailijan tarjoamaan karnevaaliin. Kehdosta hautaan ja takaisin.
Maria Àngels Anglada oli Katalonialainen runoilija ja kirjailija. Hänen teoksensa on syvästi ja tunteellisesti kerrottu tarina juutalaisesta viulunrakentajasta ja hänen keskitysleirin komentajan oikusta ja vaatimuksesta tehdystä soittimesta.
Tarina on klassikko jo syntyessään. Sitä ei voi olla vertaamatta nykyisten hirmuhallitsijoiden ja sortajien hirmuhallintojen ihmisille aiheuttamiin tragedioihin. Se, mikä meissä on inhimillistä, näyttäytyy keskitysleirivankien keskinäisessä mikrokosmoksessa kirkkaana: ystävyys, solidaarisuus, kunnioitus.
Kyynel silmässä tätä tarinaa saa lukea. Tuoreet kuvat venäläisten hirmuteoista Ukrainassa palaavat mieleen, kun lukiessaan ajattelee leirin vangeista koottua jousiorkesteria soittamassa leirin komentajalle, palkkanaan laiha soppa-annos tai kuolema.
Viulu päätyy lopulta rakentajansa sukulaiselle, mutta sitä ennen ehtii tapahtua paljon - kokonainen elämä.
Tämä kirja on hieno osoitus siitä, että pieneen runsaan 140 sivun tarinaan saadaan mahtumaan kaikki tarpeellinen. Sanat kertovat olennaisen ja lukija saa kuvatusta tarinasta tarpeelliset eväät sen ymmärtämiseen, mikä on tarinassa tärkeää.
Eevi Kuokkasen esikoisromaani on hallittua tarinankerrontaa alusta loppuun. Sen ote lukijasta pitää, sitä ei malta laskea käsistään.
Kirja vie lukijan pieneen merenrantakaupunkiin, jonka elämä on vielä arkista päivästä toiseen puurtamista huhtikuussa. Kirjassa koetaan kaupungin elämää keväästä syksyyn. Kaupunki muistuttaa Hankoa idyllisine merenrantaravintoloineen ja purjehdusseuran paviljonkeineen, hiekka-ja kalliorantoineen ja kesäasukkaineen sekä majataloineen. Turistisesonki ja kesäasukkaat saapuvat kunhan kesä koittaa. Mutta vanhenevat talot ja asukkaat tarvitevat huolenpitoa, talot kunnostustöitä ja vanhukset hoivapalveluita.
Talvisin kokoontuu harrastusryhmiä, kuvaamataidetta ja keramiikkaa ja monia muita. Erästä niistä vetää kirjastonjohtaja Assi, joka on paikkakunnalla rakastettu hahmo. Hänen äkillinen kuolemansa tuntuu surettavan monia. Muutamia muitakin kuolemantapauksia tapahtuu pienen ajan sisään, mutta ovatko ne vain sattumaa?
Kirjan päähenkilöiksi muodostuu keski-ikäinen porukka, entisten nuorten aikuisiksi kasvanut piiri, jossa kaikki tuntuvat tuntevan toisensa jo kouluajoilta. Jotkut ovat jääneet töihin paikkakunnalle, jotkut paluumuuttajat ovat perustaneet omia bisneksiään. Varsinkin pesulanpitäjä Tuija ja putki- ja ilmastointifirmaa pitävä Lasse ovat tapahtumien keskiössä.
Rantakaupungin kevät ja kesä herää eloon aistivoimaisena, kukkien, meren, mäntymetsän, rantaravintoloiden ja puhtaan pyykin tuoksuineen. Ja ikävämpiä tuoksuja tuottaa tarinaan se, että kaupungin liepeillä, ehkä ytimessäkin toimii hämäriä bisneksiä, joiden luonne avautuu vähitellen. Lukija kokee astelevansa kirjailijan luomassa maailmassa, joka tavanomaisuudessaan viettelee kesäkaupungin arkeen ja festivaaleihin, iltojen viininmaisteluun huviloissa ja kesän lämpöön aurinkorannoilla.
Ja kaiken yllä leijuu jännitystarinassa tihenevä synkkä pilvi. Vähitellen avautuvat kaupungin asukkaiden synkät salaisuudet. Loppuratkaisu on henkeäsalpaava ja tyylikäs.
Kirjailijan rakkaus merenrantakaupunkiin ja sen tunnelmaan näkyy tekstissä. Pikkukaupungin elämä niukkoine resursseineen on tätä päivää kuten myös kiinteistöbisnes ja vanhusten kotihoitopalvelut. Hienosti mukaan on keitokseen tuotu myös somekulttuuria ja palvelumuotoilua arkisena soveltamisena, ehkä pientä sarkastista hymyä viljellen nykymaailman bisneskulttuurille.
Tämä kirja oli minulle yksi parhaista tämän vuoden lukuelämyksistä. Suosittelen!
Tämä on ensimmäinen Britt Karen Larsenin kirjoittama teos, jonka olen lukenut. Kirjan takakannen teksti houkutteli lukemaan, sillä aihe on kiinnostava. On kiehtovaa lukea tarinoita menneestä elämästä ankarissa oloissa. Odotin jotakin Paula Havasten kirjojen tapaista kerrontaa, ja sellaista tämä tarina Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä elävästä kansasta on.
Kirjailija on norjalainen ja hän on kirjoittanut seitsemän teoksen mittaisen Finnskogen -sarjan, josta on suomennettu ainakin kolme teosta.
Metsäsuomalaiset ovat etninen vähemmistö, joka asuu Ruotsin ja Norjan eteläosissa. Kirjan tarinassa eletään 1800 -luvun puolivälin vuosia. Ruotsalaiset ja norjalaiset vierastavat outoa metsäsuomalaista kansaa, joka on tuonut outoja tapojaan maahan. Valtaväestön ja metsäsuomalaisten välillä on kuitenkin kanssakäymistä, kaupankäynti ja uskonto pitävät siitä huolen. Ristiriidoilta ei voida välttyä, sillä ennakkoluulot ja kyräily värittävät suhtautumista vieraaksi koettuun kansanosaan.
Kirja on erittäin intensiivinen lukuelämys. Jälleen teos, jota ei malta laskea käsistään. Tarina sopii hyvin talvi-illan lukuhetkiin ja se tarjoaa sopivassa määrin eskapismia nykypäivään. On myös mielenkiintoista lukea, mitä metsäsuomalaist ovat olleet ja mitä heistä kenties on ajateltu. Täytyy ottaa lukuohjelmaan nuo muutkin Larsenin kirjat tästä sarjasta.
Kaiho Nieminen kuoli äskettäin 81 vuoden iässä. Hänen tuotantoaan on ilmestynyt 1970-luvun alusta asti, mutta vasta nyt sain käsiini hänen kirjoittamansa teoksen "Maijun baari".
Nieminen on kirjan kansiliepeen esittelyn mukaan suomalaisten laitapuolen syrjäytyneiden vaatimattomien ihmisten kuvaaja. Miehet tuntuvat olevan tämän kirjan kuvaamassa kylässä alkoholisoituneita reppanoita, työttömiä rehjakkeita, jotka asuvat kotitalossa ikääntyneen äitinsä kanssa ja viettävät aikaa Maijun baarissa. Siellä he ovat kuin kotonaan, tutussa kaveripiirissä. Eri ikäiset miehet, parikymppiset pojat ja kuusikymppiset vanhatpojat haaveilevat paremmasta elämästä, mutta vähät tienestinsä, lähinnä peruspäivärahan, he kantavat Maijun baarin saadakseen särpiä kaljaa ja turista joutavia kohtalotovereiden kanssa.
Kuusikymppinen verevä Maiju pitää kuria ja rakentaa turisteille aittamajoitusta ja mökkikylää kesävieraille. Hänen tyttärensä pitää samassa rakennuksessa sekatavarakauppaa. Kumpikin nainen pyörii baarin liepeillä norkoilevan miessakin ajatuksissa ja unelmissa.
Kirjan hahmoista jää mieleen 55-vuotias vanhapoika Paavo, jolle kaverit tekevät kepposen: panevat lehteen seuranhakuilmoituksen, jotta Paavokin vihdoinkin saisi naista. Tällä on yllättävät seuraukset. Myös nuori kuumakalle Pesku yrittää päästä paremman elämän makuun, mutta videofilmeistä opitut konstit eivät vie maaliin. Naiset eivät ole tosielämässä kuten pornofilmien naiset, miehet eivät ole kuten gangsterielokuvien kovanaamat, joita Pesku ihailee.
Kylä elää elämäänsä kuin suomalaisissa television maalaiskomedioissa. Hiljainen surumielinen hymyily ja tunnelmointi on kirjan tunnelmana. Henkilöhahmot kokevat monenlaista murhetta, mutta myös pieniä ja isompia iloja.
Kirja on julkaistu 2001, mutta sen maaseudun Suomi lienee edelleen ajankohtainen.
Parikymppinen belgialainen Amelie palaa Japaniin ja tutustuu uudestaan maahan, josta on lähtenyt viisivuotiaana. Nyt hän ryhtyy ranskankielen opettajaksi elättääksern itsensä ja tutustuu nuoreen liikemiehen poikaan, ensin oppilaanaan, sitten rakastajanaan ja kihlattunaan.
Japanin kulttuuri ja perinteet nuoren naisen kuvaamana sekä kokemukset seuraelämästä ja ensirakkauden kokevan pojan seuralaisena oleminen on kuvattu hienosti. Japanin kaupunkien ja nähtävyyksien kuvailu vie mennessään. Tämä kirja on hieno löytö.
Jari Tervo on kirjoittanut tuotteliaasti ja esiintynyt televisiossa viihdeohjelmissa. En ole lukenut aiemmin ainoatakaan hänen kirjoittamaansa kirjaa, joten oli jo aikakin tutustua Tervon tuotantoon, edes vähän...
"Minun sukuni tarina" on kertomus kirjailijasta, joka elää puoliboheemia kirjailijaelämää renttuillen kapakoissa ja viettäen perhe-elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hän suunnittelee seuraavaa suurta teosta muutaman vuoden tauon jälkeen. Kustantaja esittää, että hän tekisi vankilaan tuomitun Matias Kuukkelin kertoman pohjalta kirjan. Se tulisi olemaan myyntimenestys, koko kansan tunteman murhamiehen tarina menisi kaupaksi varmasti. Noinhan se taitaa mennä oikeassakin elämässä.
Kliseinen kirjailijahahmo koittaa kerätä aineistoa murhamiehestä haastattelemalla tätä vankilassa. Omasta suvustaan hän ei tiedä paljoa. Koska kirjailija on julkkis kirjojensa ja tv-viihteen takia, on maata kohahduttanut myös pari vuotta eiemmin tapahtunut kirjailijan äidin outo katoaminen marjamatkalla metsässä. Kirjailijan isä Rovaniemellä ei tiedä vaimonsa kohtalosta mitään, eikä poliisikaan anna mitään valoisaa ennustetta kadonneen löytymiseen.
Kirja vie monien arvoitusten äärelle. Nuo arvoitukset ratkeavat lopulta perin yllättävässä loppuratkaisussa.
Antti Heikkisen kirjoja on tässä blogissa käsitelty ennenkin. Tämä "Kehveli" on jälleen oikein hyvää tarinankerrontaa. Esikuvina ei ehkä tarvitse mainita ketään, niin omintakeista teksti on. Siinä on jotain Arto Paasilinnan ja Veikko Huovisen tarinoiden vallattomuutta ja kurittomuutta sekä tarinoiden aiheissa että kerrontatavassa.
Antti Heikkisen Kehveli -romaanissa viehättää maisemien ja ihmisten kuvaus. Pikkumaisimmatkin luonteenpiirteet esitellään niitä selittelemättä, ihminen on halujensa ja viettiensä vietävissä. Ajopuuna hän joutuu sotiin ja kommelluksiin, sattumaa on joillekin osuneet onnenpotkut ja maallinen mammona.
Kehveli syntyy kirkkoherran perheeseen nuorimmaiseksi. Kirkkoherra on jalkapuoli, sisällissodassa vammautunut mies, hyvä isä lapsilleen. Kehveli on pienestä pitäen vallaton ketku, jonka kolttosia sitten seurataan koko matka, aikuisuudesta vanhuuteen, hoitokotiin ja sieltä ulos, kuolemaanko?
Kehveli on nuorena miehenä sodassa sotakarkuri, karkumatkalla hän juoniessaan kohtaa monenlaisia kulkijoita. Ruumisvaunusta hän päätyy pientilan isännän perhepiiriin, isännän vävyä hautaamaan ja lohtumieheksi sureville. Tämä elämänvaihe vie hänet huimiin rikkauksiin ja naimisiin, mutta kohtalolla on tarjota Kehvelille toisenlainen elämä. Mutta eipä kerrota ihan kaikkea.
Erityisen hauskaksi tässä Kehvelin elämäntarinassa tulee kirjan esittämä vaihtoehtohistoria. Sitä aukaistaan reteästi kirjan edetessä, meille historiasta tutut poliittiset ja julkisuuden henkilöt esiintyvät aivan toisissa rooleissa, koska historia on eri.
Suomen historia on myös toisenlainen ja siihen on Kehveli laatinut omat virityksensä, uskokoon ken tahtoo. Ja uskoa kannattaa, eihän tätä kirjaa muuten voi lukea.
Kirja on erittäin viihdyttävä ja nopealukuinen. Sitä tuskin malttaa jättää käsistään sen pariin antautuessaan.
Nikoskelaisen romaani ilmestyi vuonna 2001. Löysin kirjan kierrätyspisteeltä ja humoristinen kirjan takakannen teksti houkutteli tarttumaan teokseen.
Eeva Nikoskelainen on Turun yliopistollisen keskussairaalan silmäklinikan ylilääkäri ja silmätautiopin professori. Teoksessa näyttäytyy 2000-luvun alun turkua muistuttava maisema sekä saman ajanjakson suomalainen tiede- ja yritysmaailma satiirisessa valossa.
Taajakkalan kaupungissa sijaitseva yliopistollinen sairaala ja yksityinen BioGenCenter toimivat tapahtumien näyttämönä.
Lääkäri Heta Hörkkö ihmettelee progeriaa sairastanutta lasta ja koittaa selvittäö tämän tautitapauksen syitä. BioGenCenter on omassa liiketoiminnassaan ylittänyt eettisten normien rajat antaessaan hedelmöityshoitoa sitä tarvitseville. Kansainvälinen kilpailu ja yksilöiden voitontahto ja ahneus johtavat häikäilemättömiin keinoihin.
Kirjan yksilöillä on hyveitä ja paheita ihan koko inhimillisen elämän mitalla, ne toimivat taustavoimina pitämässä henkilöt työn touhussa omia etujaan ajamassa.
Lopulta tilanteet johtavat törmäyksiin, eikä Taajakkalan BioGenCenter ole entisensä.
Kirja on hulvaton satiiri Suomesta, jossa haettiin biotieteistä uutta Nokiaa 2000-luvun alussa. Tieteen ja tutkimuksen rahoitus ja yritysyhteistyö ovat myös satiirin kohteina.
Nikoskelainen on asiantuntijaroolistaan hypännyt taitavasti rennon ja hulvattoman satiirin kirjoittajaksi. Ihan nautittava huumoria sisältävä jännäri siis on kyseessä.
Eino on vanha mies, joka elää nykyhetkeään terveyskeskuksen vuodeosastolla ja muistisairauden pirstaloimaa menneisyyttään sodasta palaamassa, kuljetusliikkeen perustajana, maatilan nuorena isäntänä ja aviomiehenä ja monena muuna.
Muistot menneestä elämästä palaavat mieleen, kaikkea ei voi muistaa ja kaikkea ei ehkä haluakaan muistaa. Sota on jättänyt henkiset arpensa mieheen. Mutta on myös fyysisiä arpia, jotka eivät syntyneet sodassa. Ne ihmetyttävät pojanpoika Joonasta ja nuorta lääkäriä vuodeosastolla.
Matti Rönkä on kirjoittanut romaanin, joka kuvaa vuosikymmenien mittaista elämää. Tuo elämä näyttäytyy enää palasina vanhan miehen muistoissa, joista suurin osa menee miehen mukana unholaan. Vanha mies on jo niin vanha, että jättää armollisesti kysymättä kovin tarkkoja asioita nuoremman sukupolven edustajilta. Kukin pitäköön salaisuutensa.
Teksti kirjassa on sujuvaa ja vie lukijan nostalgisiin muistoihin.
Olen aiemmin lukenut Matti Röngän nostalgiaa vuodattavan romaanin Automiesten kylä. Ihastuin sen kirjan tekstiin ja kirjailijan lämpöön mennyttä maailmaa ja elettyä elämää kohtaan. Kirjassa oli valoja ja varjoja ja avautui kokonainen elämä rajatusta näkökulmasta. Rajaus auttoi lukijaa keskittymään olennaiseen ja viihtymään tarinan parissa.
Surutalossa koen saman lämmön. Lukija pääsee seuraamaan elämässään materiaalisesti menestyneen kuusikymppisen miehen paluuta isänsä kotiin maalaiskylään. Hän, Jukka, on ostanut itselleen lapsuudenkotinsa perikunnalta. Hänen isoveljensä Timo ei ole menestynyt taloudellisesti kummoisesti ja asustelee läheisessä kylässä.
Kirjassa kertoja Jukka palaa lapsuudenkokemuksiinsä ja kasvuympäristöönsä tutustuessaan talon nykykuntoon. Hän muistaa ankaran sodassa vammautuneen isän ja yrittää muistaa äitiään joka kuoli Jukan ollessa lapsi.
Paluu muistoissa lapsuusvuosiin ja nuoruuteen ja opiskeluelämään antaa Jukan ajatusten kautta lämpimän kuvauksen 1960-1970 -lukujen elämästä maalaiskylässä. Opiskeluvuodet ja työelämä piirtävät juppisuomalaista maisemaa ja lukija saa osansa nokianostalgiasta 1990-2010.
Salaviisas ja lempeä kirja. Kirjassa elettävä nykyhetki on koronapandemian poikkeusolojen kesää 2020. Sekin on jo nostalgiaa, jota voimme surumielisenä muistella.
Matti Röngän kirjoittamia kirjoja tulen lukemaan vielä lisääkin, suosittelen muillekin.
Pelastettuna makuloinnilta löytyi poikien seikkailukirja Viimeinen erä. Kirja on painettu sotien jälkeen 1948. Varmaan tuolloin oli tällaiselle nopealukuiselle viihteelle käyttöä. Ihmiset lukivat paljon ja kuuntelivat radiota, televisiolähetykset alkaisivat vasta vuosikymmenen kuluttua.
Kirjassa kuvataan ihannoiden rehtiä urheilumaailmaa, johon tuo ikävän särön ammattinyrkkeilymaailmaan aikovan nyrkkeilijän tukemiseksi järjestetyt konnuudet. Niistä konnuuksista kärsii rehellinen köyhistä oloista ponnistava menestyksekäs nyrkkeilijä Kaapo.
Kirjassa on ujoa romantiikkaa ja nuoria poikia, jotka selvittävät rikosta ja pelastavat Kaapon pinteestä.
Kirjan kuvaama maailma on kuin muinaisten suomalaisten 1940-1950 -lukujen elokuvien käsikirjoituksesta tai radiokuunnelmasta.
Kirjassa on 85 sivua ja se on kirjoitettu helppolukuiseksi. Hauska yksityiskohta on kirjan tekstissä esiintyvät stadin slangilla kirjoitetut sanat, jotka on kullakin sivulla indeksoitu ja pantu suomennos sanoista alaviitteeseen. Luulen, että nykyään noita sanoja ei selitettäisi ja suomennettaisi, elämme toisenlaista aikaa, jossa massaviihde televisiossa ja internetissä on luonut yhtenäiskulttuurin, jossa murteet sulautuvat yleiseen kielenkäyttöön.
Haikea katsaus menneiden aikojen poikakirjakulttuuriin tämä kirja toki on. Yhden iltapäivän viihteeksi se kelpasi hyvin.
Erkki Lepokorpi oli tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Häneltä ilmestyi 1992 romaani Urkuparvelta pudonneen uusi tuleminen. Kotikuntani kirjaston poistokirjojen hyllystä pelastin luettavakseni tämän kirjan. Kirjailija ei ollut minulle tuttu ja kirjan aihepiirikin oli jonkin verran arveluttava.
Päähenkilö Usko ottaa lopputilin kirkonkylän kanttori-urkurin virasta jäätyään kiinni juopottelusta. Kirkkoherra Kaasalainen manaa helvetin lieskoja viinan kanssa lotraavalle työntekijälleen. Kappalainen Ossi on Uskon vanha koulukaveri ja koettaa tyynnytellä Uskoa, mutta Usko pitää päänsä ja ottaa lopputilin.
Tarinan sankarilla, 25-vuotiaalla Uskolla alkaa kiirastulimainen rämpiminen pohjan kautta pinnalle ja takaisin vanhaan ammattiinsa. Tampereen kaltaisena kuvatun kaupungin juoppojen piiri tulee tutuksi. Hanttihommana tehdään keikkaa ämpäri ja ikkunanpesuvehkeet kourassa keskustan liikkeiden näyteikkunoita putsaamassa, jotta saataisiin rahat viinapulloon. Yöt nukutaan likaisessa loukossa purkutalon vintillä.
Alkoholismi kuvataan romantisoimatta mutta myös addiktion kouriin joutuneita ymmärtäen. Uskolle tulee tutuksi tiilitehtaan raskaat työolot ja eronneen rouvan tarjoamat kiusakset matkalla itsensä voittamiseen. Vanha taito ja rakkaus musiikkiin tarjoaa selkärankaa ja siinä sivussa myös pultsarikaveri Ilpo saa otetta elämäänsä.
Surumielinen hymy huulillaan tätä lukee. Tämä kirja, vaikka onkin täynnä karikatyyrejä, ei ole mitään komediaa alkoholin kanssa läträämisestä. Mutta tämä kirja ei ole myöskään mikään raittiussaarna. Kirjassa asiat ja niiden kulku todetaan lakonisesti, elämä virtaa ja asioita tapahtuu. Tämä kirja on elämänmakuinen kertomus, suvaitsevainen ja salaviisas.
Tampereen tunnistaa tekstistä, vaikka paikannimet onkin muutettu.
Annikki Kariniemi kirjoitti hurjan sotakuvauksen Rovaniemen elämästä jatkosodassa. "Veren kuva" on häkellyttävä kirja. Kirjan alaotsikkona on "Kirja sodasta, naisista ja sotilaista".
Kirjan alku esittelee auto-onnettomuudessa loukkaantuneen Kaarinan, joka sairasvuoteellaan Saksassa on puolisonsa hoivattavana ja palvottavana. Puoliso, liikemies Sepp Leitner, on tavannut Kaarinan Rovaniemellä jatkosodan aikana. Kaarina on ollut sodan aikana naimisissa suomalaisen kapteenin Jannen kanssa. Nyt Kaarinan ollessa sairasvuoteellaan Saksassa on sodasta kulunut 25 vuotta. Eletään siis vuotta 1970.
Sepp Leitner saa käsiinsä Kaarinan päiväkirjan ja alkaa lukea sitä. Kirjan sivuilta aukeaa kertomus Kaarinasta kotirintamalla ja Jannesta eturintaman taisteluissa, koko kirja on tästä eteenpäin lähes kokonaan takautumaa jatkosodan aikaan. Janne kirjoittaa rintamalta lemmekkäitä kirjeitä kotiin ja purkaa niissä kaipuutaan vaimonsa syliin.
Vaimo sen sijaan viettää huoletonta elämää Rovaniemellä, jonka läpi virtaavat viini, mannermaiset herkut ja suomalaiset ja saksalaiset sotilaat. Ja kaikista noista Kaarina nauttii. Työtä hän tekee sairaanhoitajana, lottana, mutta vapaa-aika kuluu villeissä orgioissa useiden rakastajien vaihtuessa.
Rovaniemi kuvataan melkoisena huvipaikkana, jonka läpi iso osa Pohjois-Suomeen sijoitetuista 200 000 saksalaissotilaasta kulki.
En usko, että sodan jälkeen on Suomessa julkaistu näin suorasukaista suomalaisen naisen ja saksalaisten miesten seksisuhteiden kuvailua. Seksiä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä pornografisesti, vaan lähinnä kiintymysten ja tunteiden ja himon kuvaamisena.
Annikki Kariniemi loistaa paitsi viettielämän kuvaajana myös luontokuvauksissa tässäkin kirjassaan.
Annikki Kariniemi varmasti tunsi aihepiirinä olevan sotilaselämän siltä osin, että hän oli naimisissa eversti Oiva Willamon kanssa vuosina 1944-1962.
Tämä on kolmas osa Peli-trilogiasta. Edelliset osat ovat Peli ja Lume.
Motten trilogian kolmas osa kiihdyttää lisää vauhtia tarinassa. HP on saanut pelinjohtajalta tehtävän, mutta puoli vuotta on kulunut.
Pelin johtajan provokaatio saa vastahakoisen HP:n jälleen toimimaan. Verkkomaailman tiedonkeruualgoritmeista ja action-viihteestä punottu teknotrilleri on taattua viihdettä. Vainoharha lisääntyy ja kirjailija syöttää täkyjä ja harhautuksia tarinaan tuon tuostakin.
Mikään ei ole itsestään selvää eikä mikään ole sitä miltä se ensialkuun näyttää. HP:n ja sisarensa Beccan seikkailut saavat uusia odottamattomia käänteitä.
Vainoharhaiset salaliittoteoriat vievät Ruotsin historiaan 1960-luvulle, rauhanturvatehtäviin Kyprokselle, poliittisista murhista kuuluisimpaan ja taas takaisin 2010-luvulle, mobiiliviestinnän ja tietoverkkojen aikaan.
Kirjailijan mielikuvitus tuo lukijan eteen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, Tukholman katuja, hotelleja, bisneskortteleita ja metroasemia. Myös kurjemmat laitakaupungin kohteet tulevst eteen ja tarkoin vartioidut huippusalaiset serverifarmien täyttämät luolastot.
Kirja on jälleen sellainen, jota ei malta laskea käsistään. Nörttiasennetta vaatii ehkä kirjassa esitellyn teknologian mahdollisuuksien ymmärtäminen. Mutta kun tietää kirjailijan taustan poliisina ja turvapalveluissa, voi uskoa, että kirjassa kerrottu fiktio on vakaalla pohjalla.
Anders de la Motte aloitti actionin täyteisen teknotrillerisarjan kirjalla Peli. Tämä Lume on sarjan toinen osa.
Ykkösosan lopussa HP on päättänyt karistaa Ruotsin pölyt jaloistaan. Hän on paennut Kaukoitään ja hylännyt tietoverkot ja kännykkäyhteydet elämästään. Tuhlaileva ja ylellinen elämä ei kuitenkaan tuo mielenrauhaa, minkä Peli on järkyttänyt ja tuonut tilalle vainoharhaisen pakenemisen.
Ja niinpä Peli-kirjasta tuttu todellisuuspelin provosoima vainoharha saa hänet vaihtamaan maita ja henkilöllisyyksiä. Hän päätyy Dubaihin, jossa tapaa naisen, jonka seurassa hän viettää aikaa ja kiihkeitä hetkiä yhden yön verran. Eipä aikaakaan, niin seuraavan päivän jälkeen hän saa kutsun juhliin aavikolle rakennettuun juhlapaikkaan. Samaan paikkaan he ajavat yhdessä kahden miehen kanssa, joihin HP tutustui Intiassa, Goalla. HP herää railakkaiden huumehuuruisten juhlien jälkeen paita veressä ja syytettynä seurueeseen kuuluneen naisen murhasta.
Käynnistyy tapahtumaketju, jossa tietoverkot, sosiaalinen media, trollitehtaat ja politiikka ja liike-elämä pyörittävät isoa kuviota, jota HP koittaa selvittää henkensä hädässä.
HP:n sisko Rebekka koittaa tukea veljeään ponnisteluissa, vaikka se tuntuu hankalalle. Rebecalla on omassa elämässään ja työyhteisössään selvitettäviä asioita ja hän joutuu selvittelemään melkoisen likaista jälkipyykkiä erään henkivartiointitehtävän jälkeen.
Romaani on täynnä piinaavaa jännitystä alusta loppuun ja kirjailija vie lukijaa kuin litran mittaa!
Kirjailijan teksti tietotekniikasta ja sen mahdollisuuksista ja uhkaskenaarioista on erittäin asiantuntevaa.
Annie Lyons on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Hänen kirjansa Pommisuojan lukupiiri on kertomus pienestä yhteisöstä Lontoon laitamilla yrittämässä pärjätä toisen maailmansodan kotirintaman kauhuista natsien kylväessä pommejaan Lontooseen.
Tarina alkaa eräänlaisella introlla, ollaan vuodessa 1911 ja nuori Gertie tutustuu Harry Binghamiin ja he päättävät intohimosta kirjoihin ja lukemiseen perustaa kirjakaupan. Ja kirjakaupan yhteyteen he prerustavat lukupiirin.
Tapahtuu loikkaus vuoteen 1938, kirjakauppa jatkaa olemassaoloaan, Harry on kuollut ja Gertie on kovin surullinen ja alamaissa. Hän on yksinäinen ja siirtää aktiivisen toiminnan kirjakaupassa nuorelle Bettylle. Gertien hyvä ystävä Charlie on seurannut maailmantapahtumia ja haluaa auttaa eurooppalaisia, jotka ovat joutuneet kärsimään natsien valtaannoususta Saksassa. Suhteillaan hän avustaa Englantiin pakolaisina saapuvia lapsia ja auttaa löytämään heille koteja.
Charlie saa myös Gertien ottamaan kotiinsa nuoren tytön, Hedyn, jonka hänen vanhempansa ovat halunneet lähettää vainoa pakoon. 15-vuotia Hedy ja 59 -vuotias Gertie joutuvat totuttelemaan toistensa seuraan ja opettelemaan elämistä uusissa ympyröissä.
Gertie on elänyt avioliittonsa rakkaan Harryn kanssa lapsettomana, useiden keskenmenojen jälkeen. Niinpä lapsesta huolehtiminen ei alkuun ota sujuakseen. Mutta nuori Hedy sopeutuu ja hänelle löytyy paikka koulussa ja myöhemmin Gertien kirjakaupassa.
Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti kirjakaupasta ja sen ilmapiiristä. kuvaus ajoista, jolloin ihmisten iltojen suosituinta ajanvietettä oli lukeminen ja kirjoista keskusteleminen. Elokuvat ja tanssit olivat myös suosittua ajanvietettä.
Ja Betty ja Hedy, kirjakaupan nuoret tytöt kokevat ensirakkautensa paikallisiin poikiin juuri sodan alkaessa. Sota vie nuoret miehet pois kotirintamalta ja alkaa kotirintaman järjestäytyminen tukemaan sotilaita ja pitämään mielialaa yllä koko kansakunnalle. Tärkeä tekijä siinä on yhteisöllisyys - eräänä muotona kirjakaupan lukupiiri. Kirjakaupan naapurustossa ja kirjakaupassa on tomeraa väkeä toimittamassa askareitaan, eivätkä kaikki tietenkään ole suopeita lukuharrastukselle, välttämättä. Ihmisillä on omat tarinansa ja elämänkuvionsa, on valoisia ja varjoisia hetkiä ja valoisia ja varjoisia ihmisiä.
Sodan edetessä ja pommitusten ajessa ihmiset pommisuojiin öisiä pommituksia pakoon syntyy Gertiellä ja Hedyllä idea siirtää lukupiirikin pommisuojaan. Ja koska mukana on myös lähitienoon lapsia, myös heille tehdään omaa ohjemaa lukupiiriin. Lastenkirjoja ja tarinoita.
Kirja kertoo myös Hedyn taustasta ja hänen kaipauksestaan, kun hän joutui jättämään veljensä ja äitinsä ja isänsä Saksaan. Sähkeitä isältä ja äidiltä tulee, mutta ne harvenevat ja jää vain arvattavaksi, mihin he ovat joutuneet. Kirjan lopussa heidän murheellinen kohtalonsa selviää.
Kun tätä kirjoittaessani sota jälleen riehuu Euroopassa, Ukrainassa ja juuri on puhjennut Palestiinan ja Israelin välille sotatila ja pommituksia on tällaisen kotirintaman kauhuista ja iloista kertovan tarinan lukeminen syvälle menevä kokemus. Kirjailijan kuvaamat Lontoon pommitus ja talojen raunioituminen toistuu nykyään päivittäin tv-uutisissa Venäjän moukaroidessa ohjusiskuin Ukrainan kaupunkeja.
Kirja on erittäin sujuvaa kerrontaa ja tarina niin jännittävä, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Kuvaukset kotirintamasta ovat uskottavan tuntuisia ja ajankuva on mielestäni onnistunut. Kirjassa ei ole helpolla syntyviä rakkaustarinoita, elämä vie ja sota kuluttaa ihmisiä. Nuoret ihmiset muuttuvat tai sota murskaa haaveet.
Anders de la Motte on itselleni ennestään tuntematon kirjailijanimi. Hänen romaaninsa Peli ilmestyi 2010 ja suomennos 2013.
Tukholmassa mies löytää Märstan lähijunassa kännykän, jonka käynnistettyään sen näyttöön ilmestyy teksti Wanna play a game? Yes or No?
Utelias mies käynnistää pelin, joka pitää hänet otteessaan. Adrenaliinihyöky ja nopeat palkkiot, joita peli tarjoaa imaisevat peliin addiktoituneen yhä syvemmälle peliin.
Tarina sisältää internetin ja tietoturvan maailmassa tapahtuvaa salaliittotoimintaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin.
Kirja on vauhdikas ja mukaansatempaava. Kirjan kirjoittaja on toiminut poliisina ja turvallisuuspäällikkönä IT-yrityksessä ja kansainvälisenä tietoturvakonsulttina.
Hänen kirjassaan kuvaamat hurjatkin tapahtumat ovat sellaisia, että ne voisivat nykyteknologialla olla totta.
"Hiljaisuuteen haudattu" on toinen lukemani Rake Tähtisen kirjoittama dekkari.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Äitienpäivänä Lepäisten rannasta löytyy vanha mies, paikallinen asukas surmattuna.
Hänen surmansa tutkiminen junnaa paikoillaan kesään asti, jolloin onnettomalla sukellusretkellä tapahtuu sukellusonnettomuus ja pikku hiljaa palaset alkavat loksahdella kohdalleen.
Rikoksia tutkii Uudenkaupungin poliisilaitokselta komisario Petri Petäjämäki työtovereineen. Hän on eronnut ja toisinaan hänen pieni tyttärensä Sonja tulee hänen hoitoonsa. Ex-vaimoon eivät ole hyvät välit.
Komisario Petäjämäki joutuu käyttämään vapaa-ajalla hankkimaansa sukellusosaamista ratkaistessaan visaista murhamysteeriä.
Olen asunut Uudessakaupungissa, joten kirjassa mainitut kadunnimet ja tiet ja kaupunginosat ovat tuttuja. Taitavasti Rake Tähtinen kirjoittaa tarinan, jossa koko kaupungin elämästä tulee tuttuja välähdyksiä.
Pääsinpä taas muistoissani tutuille kaduille. Kiitokset kirjailijalle jännittävästä kertomuksesta.
Olli Jaloselta julkaistiin 1990 romaani Isäksi ja tyttäreksi.
Olen lukenut myöhempää Jalosen tuotantoa ja pitänyt hänen kielestään ja kirjoistaan kovasti. Nyt tarjoutui tilaisuus tutustua varhaisempaan tuotantoon, kun kierrätyspisteeltä löytyi tämä kyseinen romaani.
Lukiessa kirjaa ihastuu Olli Jalosen taloudelliseen kielenkäyttöön. Hän on luonut tähänkin kirjaansa lauseita, joissa lukija joutuu täydentämään lauseen ajatuksen. Kirjan päähenkilöstä, Johan-Jouko -nimisestä miehestä käytetään kerronnassa nimitystä hän. Kaikki muut, ex-puoliso, tämän aviomies, joukon tytär ja monet muut kirjan henkilöt taas mainitaan sanalla "se".
Kirjassa on kaunista kuvausta Lähi-idän maisemista ja tarustosta sekä siitä, miten kirjan päähenkilö on päässyt sisään vieraaseen kulttuuriin. Hän on siellä kuin yksi monista kyläyhteisössä. Hän kirjaa ylös ja kuulee legendoja aina raamatullisilta ajoilta muinaisuudesta. Hän kuuntelee suullista perinnettä ja painaa sitä mieleensä.
Sitä vastoin tyttärensä elämässä Jouko on täysi muukalainen. Hänen ex-vaimonsa ei ole halunnut Joukoa omaansa eikä tyttärensäkään elämään. Heidän välejään hiertää jokin, mitä ei kirjassa avata, kuin pikaisena näkynä. Luultavasti Jouko on sulkenut tuon pahan omasta mielestään, kuten ihminen tekee itseään suojellakseen.
Jouko tulee Suomeen ja haluaisi tutustua tyttäreensä, mutta ex-vaimo ja tämän uusi mies eivät kovin suopeasti suhtaudu asiaan. Jouko päättää ryöstää tyttären, toteuttaa suunnitelmansa ja pakenee Eurooppaan ja eksyttää jäljittäjät kulkemalla reittejä, joissa menevät maasta toiseen epävirallisia kulkutapoja noudattaen. Hän luo itselleen ja tyttärelleen väärennettyjen passien avulla uudet henkilöllisyydet, hän haluaa tulla tyttärensä kanssa perheeksi, "isäksi ja tyttäreksi"
Tytär ja Jouko viettävät kuukausia eläen kahden hengen "perheenä" vieraassa ympäristössä kesän yli, kunnes tapahtuu muutos. Tytär katoaa.
Kirjan loppuosassa murhe tuntuu painuvan Joukon päälle. Lukija kokee näkyinä välähdyksiä Joukosta käpertymässä itseensä suomalaisessa metsässä talven tulleessa.
Kirja on eräänlainen surumielinen sairaskertomus. Ihmisen vääristynyt rakkaus ja halu pitää kiinni läheisestään ja sen järkyttävät seuraukset ovat nähdäkseni kirjan kantavana teemana.
Olli Jalonen punoo kertomukseen mukaan luonnontieteellistä kiinnostustaan eri ilmiöihin, havaintoja auringonpimennyksestä vuonna 1999, kulttuurisia väläyksiä eri maiden käytäntöihin ihmisten arjessa ja outoja näkyjä.
Lukuiloa!
Olen aiemmin lukenut Olli Jaloselta kirjat:
Miehiä ja ihmisiä
14 solmua Greenwichiin
Taivaanpallo
Aion jatkaa vielä monesti Olli Jalosen kirjojen parissa, nauttien hänen kertomistavastaan.
Tässä vielä eräs arvio romaanista Isäksi ja tyttäreksi:
Aaro Honka oli Tampereen klassillisen lyseon rehtorin Eino Arohongan kirjailijanimimerkki. Hän kirjoitti humoristisia poikakirjoja 1940-1970 luvuilla. Itse luin noita 10-12 vuoden iässä. Niissä reippaat pojat ja nuoret miehet kokivat seikkailuja ja kommelluksia. Partioaate oli esillä monessa kirjassa.
Löysin kierrätyspisteeltä Aaro Hongan itselleni ennestään tuntemattoman kirjan "Erämaan urhot". Sen parissa kului kevyesti yksi ilta. Kirjan maailma on kovasti menneen maailman kuva. Kolonialistinen, kevyesti rasistinen ja suomalaista sisua ja neuvokkuutta korostava.
Rasistisuus ja kolonialistisuus ovat saman tapaista kuin Afrikan tähti -pelissä. Valkoisten siirtomaaherrojen henki on nyt Australiassa havaittavissa suhtautumisessa maanosan alkuperäisiin asukkaisiin. Kirjailija on koittanut pitää maantieteelliset asiat melko hyvin hallinnassa, etäisyydet kaupunkien ja erämaiden halki ovat uskottavia.
Mutta sellainen poikien seikkailukirjojen henki näissä on. Aivot narikkaan ja nauttimaan, jos pystyy.
Nita Prosen romaani Huonesiivooja oli aiheena lukupiirimme kokouksessa 3.10.2023.
Tuskin olisin tähän kirjaan tarttunut ilman lukupiiriharrastusta. Kirjan tyylilaji on dekkari, siinä ratkaistaan hotelliasukkaan murhaa. Ja dekkari ei ole minulle se peruskirjallisuuden laji, en juurikaan lue niitä.
Kirjan päähenkilö on Molly Gray, Moppi-Mollyksi työpaikallaan haukuttu hotellin huonesiivooja.
Kirjailija on tehnyt Mollystä mieleenpainuvan hahmon. Hotellivieraille ja henkilökunnalle hän on omituinen harmaa hiirulainen, jota tuskin huomataan. Hänelle on opetettu työpaikalla miten pitää toimia ja hän ottaa kaiken kirjaimellisesti. Hän on erinomainen työtekijä, joka keskittyy annettuun tehtävään ja tekee sen erinomaisesti. Huoneet puhdistetaan perusteellisesti, vuodevaatteet vaihdetaan ja sijataan, pöytien pinnat ja peilit kiillotetaan. Molly vihaa likaa ja epäsiisteyttä niin töissä kuin kotonaan.
Molly on menettänyt rakkaan isoäitinsä, joka on hänet kasvattanut pienestä pitäen siisteyteen ja palvelemaan ja auttamaan. Kirjassa oleva maailma on kapea, ulkopuolinen maailma on rajattu. Tapahtumapaikkoina on hotelli, hotellin käytävät ja huoneet, läheinen kahvila, Mollyn koti ja poliisiasema sekä oikeussali.
Lukija pääsee kertomuksessa katsomaan tapahtumia Mollyn silmien kautta ja seuraamaan hänen reagointiaan eri tapahtumiin. Erityisen koukun lukijan mielenkiinnon pysyttämiseksi kirjassa tarjoaa Mollyn autismi. Hän ei osaa tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja ja reagoi ihmisten sanomisiin kirjaimellisesti. Se johtaa hänet tietämättään vaaralliseen seuraan ja lopulta murhaepäillyksi. Hän oli henkilö, joka löysi murhatun liikemies Blackin huoneistostaan. Hän siivosi huoneistoa ja ei osaa kertoa näkemystään tapahtumista kunnes...
Molly joutuu tai pääsee toimimaan murhan ratkaisun rakentamisessa, mutta onneksi ei yksin.
No, enpä paljasta tarinasta tämän enempää.
Kirja on erittäin vetävästi ja sujuvasti kirjoitettu, viattoman Mollyn seikkailua lukee pala kurkussa. Pientä chick-lit kierrettä tarinassa on. Tämä kirja on kepeän jännitystarinan tai dekkarin sävyyn kirjoitettu henkisesti erilaisen naisen voimaantumistarina.
Kirjan lopussa riittää yllätyksiä loppusivuille asti. Ratkaisut eivät ole itsestään selviä, ennen kuin viimeinenkin arvoitus ratkeaa.
Tämä on niitä kepeitä ajanvietekirjoja, jotka koukuttavat mukavasti pariksi päiväksi. Murhan yksityiskohdilla ei mässäillä liikaa, actionia on kuin jossakin tv-sarjassa tyyliin Midsomerin murhat tai Murha paratiisissa. Päähenkilön autismista ja hyväksikäytettävästä kiltteydestä tulee mieleen vaikkapa Team Ahma -sarjan antisankarit, nuo kiltit lapsekkaat kaiken tosissaan ottavat tiepalveluihmeet. Paitsi, että kaiken päällä tässä kirjassa leijuu hienostuneen hotellin sivistynyt ilmapiiri, johon järkyttävä murhatapaus iskee särön ja paljastaa rikollisuudet.
Kepeydessä on jotakin Bridget Jonesin tyyliä tai Kimppakämppä -romaanin tapaista chick-lit -kerrontaa.
Kirjan voi kuvitella olevan myös elokuvakäsikirjoitus. Sen tarinan kuljetuksessa ja "leikkauksessa" ja kohtauksissa on vissiä elokuvamaisuutta. Ja tuolta internetin syövereitä tonkimalla sain selville, että tästä on todella myös elokuva tulossa, aikataulusta ei ole tarkempaa tietoa, ehkä vuonna 2024. Pääosassa olisi Florence Pugh.
Nita Prose kuulostaa nimimerkille ja sitähän se onkin.(Nita Prose, suomeksi Nita Proosa?) Kirjailija nimimerkin takana on kustannusalalla työskentelevä Nita Pronovost. Tämä on hänen esikoisromaaninsa ja se on julkaistu ainakin 20 maassa. Kirjailijan kustannusalan työssä luomat verkostot kustannuspiireihin varmaan ovat edesauttaneet kirjan markkinoinnissa, koska se jo esikoiskirjana ennen ilmestymistään oli myyty moniin maihin. Kustannusalan toimijan käsien läpi on kulkenut monia käsikirjoituksia parinkymmenen vuoden aikana, joten tietoa siitä, miten kirjoittaa vetävä teos, varmaan on ollut käytettävissä. Ajattelen, että kirja oli kirjoitettu menestystarinaksi alun alkaen.
Kirstin Bookclub on kirjoittanut romaanista lukupiirissään:
Outo seurue, kaukopartiomiesten joukko retkellä Vienan Karjalassa. He saattavat muutaman saksalaisen kansatieteilijän seuruetta ja joutuvat mielettömien tapahtumien pyörteeseen. Heidän pitäisi löytää Bjarmia, valtakunta, jossa löytyy tarujen Sampo ja uskomattomia aarteita.
Retki käy yhä oudommaksi, saattoväki harvenee tulitaisteluiden ja outojen onnettomuuksien kohdatessa matkalaisia. Saksalainen tiedemies Röder onkin okkultismia harjoittava hahmo, jonka sekavat visiot retken päämäärästä hämmentävät kulkijoita. Hänen tyttärensä Sonja kiihdyttää retken johtajan, luutnantti Ilmari Aulangon mieltä.
Löytyykö tarujen Bjarmia ja täyttyykö retken päämäärä, kirjan edetessä tarina muuttuu yhä oudommaksi ja perverssimmäksi. Ollaan jossakin oudossa surrealistisessa todellisuudessa ja eteenpäin taivalletaan pirtun ja pervitiinin voimalla.
Kirja on jännittävä sekopäinen kertomus, joka vie lukijan mennessään.
Kirjan toimitustyössä on hiukan kiusallisesti jäänyt korjaamatta joitakin lauseita oikeaan muotoon ja joidenkin sanojen sijamuodot ovat väärin. Tämä hieman häiritsee lukukokemusta. WSOY:n kustantamalta kirjalta odottaisi hiukan parempaa.
Mutta tarina on hulvaton ja absurdi! Tykkään kovasti sen vinosta huumorista.
Riitta Vartti on minulle ennestäön tuntematon kirjailija, mutta Pispala ja tamperelaisuus kiinnostaa. Pispalan enkeli kertoo Orvokki Dahl nimisen tytön kouluvuosista ja kasvukivuista. Oppikoulua käydään, lukioon mennään ja elämää maistellaan ja etsitään irtiottoa köyhän lapsuuskodin piiristä.
Kirjailija kuvaa tapahtumapaikat Pispalasta tarkasti. Tahmela, Epilä, Ahjolan kansalaisopisto, kirjasto Ylä-Voima ja monet muut paikat tulevat tutuksi. Samoin köyhän perheen asuinsijat lähellä "Valtsua", Pispalan valtatietä.
Perheen äiti käy työssä tehtaassa ja perheen isä, Orvokin isäpuoli, käy myös työssä, mutta toimeentulo on silti niukkaa. Perheen vanhemmat ovat maalta muuttaneita, mutta sidokset entisiin kotipaikkoihin maalla ovat vielä vahvat. Varsinkin isä haluaa viedä perheen usein lapsuudenkotiinsa maalle. Trabant vaihtuu Mosseksi ajopelinä, kun vuodet etenevät.
Orvokki käy oppikoulua. Keskikoulussa koulu sujuu vähin ponnistuksin, mutta niin hyvin arvosanoin, että lukio tuntuu luontevalta vaihtoehdolta. Tai luontevaahan se on Orvokille myös siksi, että koulunkäynti on tuttua ja sujuu, kun ammatinvalinnanohjaaja keskikoulun lopulla kyselee mihin tytöllä on kiinnostusta. "En mä tie", hän ei osaa sanoa, mikä kiinnostaisi.
Lukioon mennessä pojat alkavat kiinnostaa, mutta tupakan ja viinan kanssa se kontaktin otto sujuu. Varsinkin kun pojat ovat niitä Pispalan pahoja poikia, renttuja, joiden ensimmäinen kysymys Orvokille tavatessa on "Onks sulla viinaa". Päihteet viikonloppuisin ja nuorisomusiikki, tanssit ja muu ajanviete sekä pojat tuntuvat pyörivän Orvokin päässä. Ja vapaus, irti pääseminen ahtaista kodin ympyröistä.
Kirja päättyy ylioppilaaksi pääsemiseen ja lähtöön Helsinkiin yliopiston pääsykokeisiin. Takana on hippikesä 1967 ja liftausmatkat sekä kaikenlainen riemastuttava ja nolo kohellus nuorison tapaan, ensimmäisine seksikokeiluineen.
Kirja on osa teossarjaa, jossa Orvokki Dahl kasvaa lapsesta kolmekymppiseksi. Mielelläni tartun kyllä muihinkin Riitta Vartin teoksiin tämän luettuani. Pari väärään aikaan sijoittunutta juttua kirjassa häiritsi itseäni, nörtti kun olen. Televisiosta ei tullut Cannon vielä 1960 -luvun alussa, ennen John F. Kennedyn kuolemaa. Cannon tuli vasta 1970 -luvun alussa. Oli siellä jokin toinenkin pieni epätarkkuus ajallisessa mielessä, mutta ei haittaa, kun kirjan teksti vie ja hengittää. Pääsinpä taas lukiessani ajatuksissani aistimaan Tampereen ilmapiiriä 1960 -luvulla.
Vuonna 2017 ilmestynyt Joel Haahtelan teos "Mistä maailmat alkavat" on kertomus taiteilijaksi kasvamisesta ja taiteilijaelämästä elämän mittaisena matkana.
Nuori Visa näkee elokuvan "Hän rakasti elämää" toimiessaan elokuvateatterissa 1957 paikannäyttäjänä. Elokuva kertoo Vincent van Goghin traagisesta elämästä, pääosassa on Kirk Douglas.
Elokuva tekee nuoreen Visaan suuren vaikutuksen, hän eläytyy taiteilijaan, joka leikkasi korvansa. Hän kietoo kotona kokeeksi sideharsoa päänsä ympärille ja alkaa haaveilla taiteilemisesta. Teini-ikäinen Visa alkaa kokeilla, millaista taiteileminen olisi. Hän hankkii pikkuhiljaa taiteilijavälineitä taskurahoillaan ja haaveilee siitä, millaista olisi osata maalata.
Hän käy iltaisin vapaassa taidekoulussa opiskelemassa croquis -piirtämistä ja saa opettajilta kannustusta. Hän tutustuu Tapioon, joka on taitava piirtäjä, mutta jonka elämää rajoittaa isä, joka ei anna arvoa piirtämisharrastukselle. Ylioppilaaksi päästyään Visa pääsee opiskelemaan taidetta, mutta Tapio aloittaa insinööriopinnot. Tapion sisar Helmi muodostuu Visan ensirakkaudeksi.
Taideopinnot avaavat Visalle maailman ja tavan katsoa elämää. Hän lähtee stipendiaattina Italiaan Bolognaan taidekouluun. Italiassa olo muodostuu vuosiksi, Visa saa oppia taidekoulusta mutta myös elämästä kämppäkaverinsa Hannun seurassa.
Vuodet kuluvat, Venetsiassa Visa elää askeettista elämää. Lopulta hän palaa retkiltään takaisin Helsinkiin ja pitää näyttelyitä ja saa arvostusta. Hänestä tulee opettaja. Elämä yllättää avoimin silmin kulkevaa taiteilijaa monin tavoin, sekä traagisesti että positiivisesti.
Kirjassa tehdään katsauksia eri taiteilijoiden teoksiin ja merkitykseen ja sukelletaan tarkastelemaan mitä taide merkitsee ihmiselämässä. Kirjaa lukee ja katsoo kuin hienoa elokuvaa. Tyylilaji on romanttinen ja elämää ymmärtävä.
Ihminen etsii itseään, taiteenkin kautta. Rakkaus voi olla lähempänä kuin ihminen itse tajuaakaan.
Kirjan tarinasta muodostuu elämän mittainen matka taiteeseen tai taiteen kyllästämä elämänmittainen matka itsensä löytämiseen.
Tähän asti parasta Haahtelaa minulle tämä kirja. Suosittelen!
Aiemmin olen lukenut teokset "Adelen kysymys" ja "Hengittämisen taito", joista olen kirjoittanut aiemmin tämän blogin sivuille.
2022 Nobelpalkinnon saanut kirjailija Annie Ernaux on minulle uusi tuttavuus.
Kirjastossa oli hänen uusi pienoisromaaninsa Nuori mies. Kirja on erittäin kevyt lukukokemus tekstimäärältään. Vain 40 sivua melko isolla kirjasimella painettua tekstiä.
Kirjassa nainen muistelee itsensä viisikymppisenä elämää rakkaussuhdetta itseään 30 vuotta nuorempaan opiskelijapoikaan A.
Kirjassa käydään joitakin tunnelmia ja ajatuksia ja muistoja läpi tuosta suhteesta joka on jo mennyt. Nuoresta miehestä ei kerrota miten hän suhtautui asioihin eikä hänen tunne-elämäänsä avata. Kirja keskittyy naisen muistoihin ja tunne-elämään.
Kirja on valoisa ja herkkä tunnelmaltaan. Hyvä ensitutustuminen Annie Ernauxin tekstiin.
Kaarlo Haapasen Pietarsaaren työläiskortteleiden 1920-1930 lukujen elämästä kertova trilogia päättyy kirjaan kortteliympyrät.
Oppikouluun meno ja koulun keskeyttäminen sekä teini-ikäisen köyhän pojan kasvukivut kuvataan todentuntuisesti. Päähenkilönä on aikaisempien kirjojen tapaan Matti, joka koittaa pärjätä erilaisilla työmailla ja joka oppii elämästä. Kielikysymys ja Lapuan liikkeen värittämä poliittinen ilmapiiri säätää Pietarsaaren elämää.
Matti ja isäpuolensa ovat hyviä kavereita keskenään. Urheilu- ja soittoharrastus ja nuoruuden ensi ihastumiset tanssipaikalla tuovat elämään omaa väriään. Kaveripiirissä jokaisella on omissa perheissään murheita, mutta silti yhteisöllisyys kantaa yli vaikeiden aikojen. Kaikesta oli puutetta, kun laman jälkeinen pula-aika tuli.
Haapanen oli kirjojen ilmestymisen aikaan 64-69 -vuotias, mutta hienosti hän on edelleen muistoissaan päässyt lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarsaaren kaduille ja tunnelmiin.
"Kersojen korttelit" on toinen osa Haapasen Pietarsaari-trilogiasta. Vilma Rasin ja lastensa Elvin ja Matin tarina jatkuu.
Puutarhaseuran matkalla opas kaupunkikierroksella kertoi kirjailija Haapasesta, joka oli kirjoittanut Skatan kaupunginosan kortteleiden elämästä tarinoita. Kirjastosta löytyi tämän trilogian osat ja lainasimme ne. 1920-luku herää kirjoissa eloon. Kieltolakiaika, työväenaate, kielikysymys jakamassa Pietarsaaren väestöä, tupakkatehtaan olot ja ainainen köyhyys työläiskortteleissa tulevat tutuksi.
Kirjassa Matti pääsee tai joutuu Karstulaan uskovaisten sukulaisten luo talvikaudeksi. Kotiinpaluun jälkeen hänellä alkaa kansakoulu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat niille vuosille, kun Matti käy kansakouluaan, kaikkiaan kuusi vuotta.
Kirjan alussa oli muutettu Skatasta Slummiin, jossa monta perhettä asuu yhtä huonetta. Vilma löytää uuden miehen ja avioituu. Matti harrastaa kolttosia ja voimistelua, urheilua ja musiikkia. Pirtun salakaupasta tulee ajoittain pientä epävirallista lisätuloa pienelle perheelle. New Yorkin pörssiromahdus heijastuu Pietarsaarenkin työelämään: työpaikkoja suljetaan ja työttömyys lisääntyy.
Kirjan tarina on mielenkiintoista ja todentuntuista kerrontaa. Edellinen osa oli Tammen kustantama, tämä "Kersojen korttelit" oli Pietarsaaren sanomien kustantama. Tämä hieman näkyy kirjan tekstin rakenteessa. Mutta kirja vaikuttaa autenttiselta ja omakohtaisesti koetulta muistelmalta, kun sen teksti on hieman rouheaa ja hiomatonta.
1980-luvulla ilmestyi Kaarlo Haapaselta romaanitrilogia "Leskien kortteli", "Kersojen kortteli" ja "Kortteliympyrä". Kirjat kertovat kansalaissodan jälkeisen Pietarsaaren Skatan puutalokortteleiden elämästä.
"Leskien kortteli" -kirjassa on pääosissa työläisperhe, äiti Vilma ja hänen tyttärensä Elvi ja pikkupoika Matti. Perheenäiti työskentelee tupakkatehtaalla ja perheen isä Toivo uittaa tukkilauttoja sahalle ja on paljon pois kotoa.
Kirjan tapahtumat etenevät kesästä seuraavan talven tammikuuhun ja perhe kokee traagisia menetyksiä viikkojen kuluessa. Elämä on niukkaa mutta kortteliyhteisön tuella ja huumorilla selvitään eteenpäin.
Kirjassa herää mainiosti eloon 1920-luvun Pietarsaaren työläisyhteisön elämä. Kirjailija Haapanen on syntynyt 26.1.1918, kuten kirjan pikkupoika Matti, lieneeköhän hän kirjailijan alter ego?
Tämä kirja on kolmas teos Maja Lunden sarjassa nimeltä Ilmastokvartetti.
Kirja kertoo Maja Lunden kirjojen tapaan useamman tarinat, jotka löyhästi kootaan yhteen kirjan lopussa. Luin tätä kirjaa aiemmin sarjan edelliset osat Mehiläisten historia ja Sininen.
Tämä Ilmastokvartetin osa kertoo kolmessa aikatasossa Mongolian villihevosten tai alkuhevosten pelastamiseen liittyviä tarinoita. Niiden kautta kirjailija luo katsauksen ihmisten maailmaan noina kolmena eri kautena, jolloin eläimiin on suhtauduttu erilaisilla tavoilla. Taustalla löyhästi on myös kuvaus ihmisen vaikutuksesta ilmastoon ja siitä, mikä vaikutus ilmaston muuttumisella voisi olla ihmisten kulttuurin romahtamiseen.
Varhaisin aikataso kertoo Pietarilaisesta eläintarhan hoitajasta 1800 -luvun lopulla, joka päättää järjestää retken mongoliaan löytääkseen eläintarhaansa aidon ja alkuperäisen villihevosen, joka on ihan oma lajinsa.
Toisessa aikatasossa 1990 -luvulla eläinlääkäri Karin on palauttamassa maailman eläintarhoista aitoja villihevosia luontaiseen ympäristöönsä Mongolian aroilla.
Uusimmassa aikatasossa ollaan 2060 -luvulla Norjalaisella eläintilalla. Maailman taloudelliset järjestelmät ovat romahtaneet, ilmastonmuutos on tuonut kuivuuden Etelä- ja Keski-Eurooppaan, Norjan ilmastoa koettelevat rajumyrskyt ja sateet. Elämä on selviytymistaistelua päivästä päivään. Ihmisten yhteisöt ovat romahtaneet ja kaikki koittavat selviytyä varastelemalla tai huijaamalla kaupankäynnissä. Lääkkeet ovat loppu, polttoaineet ja sähköhuolto romahtavat, kaikki rapistuu.
Romaanin Sininen kanssa kirjailija on rakentanut yhteistä maisemaa juuri tuossa Euroopan valtioiden ja rajojen romahtamisessa kuivuuden levitessä Euroopassa ja pakottaessa ihmisiä vaeltamaan pohjoisemmaksi. Myös yhteistä juonenkuljetusta löytyy erään kirjan roolihenkilön taustasta.
Kirja onnistuu taas kuvaamaan, miten hauras meidän sivilisaatiomme on kun luonto alkaa toden teolla koetella meitä. Kirjaa lukiessani kuulin juuri uutisista, että edellinen kuukausi, heinäkuu 2023 oli mittaushistorian kuumin kuukausi globaalisesti. Tänään uutisissa kerrottiin Norjassa tapahtuneista rankkasateista, joissa on jouduttu evakuoimaan kyliä ja mutavyöryjen runnoessa taloja ja teitä ja rautateitä.
Aivan uusi nimi minulle tämä Miika Nuutinen. Kirjan kansiteksti kertoo, että hän on sirkustaiteilija ja runoilija. Kirja on hänen esikoisromaaninsa.
Kirjan kansiteksti esittelee kirjan tyyliä "Villi itä on lempeän huumorin sävyttämä kertomus elämästä syrjässä, rakkaudesta luontoon ja miesten välisestä ystävyydestä."
Nyt luettuani kirjan totean sen olevan paljon muutakin. Kirjan alussa kaksi miestä esitellään kuin päähenkilöt, Runoilija ja Hantverkkari. Runoilija on kirjassa syrjäänvetäytynyt yhteiskunnasta irrallaan elävä kolhuja kokenut mies. Hantverkkari on työtön mutta käsistään kätevä kaveri, Runoilijan paras ystävä. He tekevät retkiä luontoon, nauttivat joutilaisuudesta, haaveilevat ja naljailevat, elävät elämän virrassa. He haaveilevat naisista ja tekevät luontoretkiä, pitkiä vaelluksia ja kanoottiretkiä, saunovat ja juopottelevat ja puhuvat loputtomasti elämästä ja olemisesta. Ja ihmettelevät kaiken tarkoitusta.
Kirja on täynnä lähtöjä eri vuodenaikoina tapahtuviin irtiottoihin. Mukaan tulevat vanhat koulukaverit Lentokapteeni, Talousjohtaja, Mieleterveyskuntoutuja ja Runoilijan pikkuveli Karvajalka.
Seikkaillaan kymmenien vaarojen, tunturien, järvenrantojen ja laavujen ja saunojen ja autiotupien ja kapakoiden kautta. Viiniä ja olutta kuluu. Mennyttä nuoruutta kenties haikaillaan. Ystävyydestä pidetään kiinni, vanhat kaverit ja vanhat kujeet...
Tyttöystävä Hantverkkarilla muuttaa hänen elämäänsä ja jossain vaihessa Runoilijakin kohtaa elämänsä naisen, Maailmanparantajan.
Kaiken yllä leijuu surun ja menetysten pohjavire. Lähteä pitää reissuille, joissa pää tyhjenee - ja täyttyy. Luonto näyttäytyy kaikissa eri vuodenaikojen ja säiden väreissä.
Yhtäkkiä tuntuu kuin lukisin Jack Kerouacin Matkalla romaania, kirja on kuin fresko, näyttämö, jossa yritetään saavuttaa esille se, mikä meissä ihmisissä on tärkeää. Rakkaus on suloista, menetykset satuttavat.
Kyseessä on eräs hienoimmista kirjoista, mitä olen tänä vuonna lukenut. Kiitos kirjailijalle ja onnittelut upeasta esikoisesta!
Risto Isomäki kirjoittaa jännityskertomuksia, joissa maailmanloppu on hiuskarvan varassa ja tarinan sankari piinallisten vaiheiden jälkeen saa pelastettua tilanteen, ainakin toistaiseksi.
Kirjassa esiintyy jo muissakin Isomäen trillereissä tutuksi tullut Lauri Nurmi, joka tempautuu tapahtumien pyörteeseen kotioloistaan. Lauri Nurmi pestataan merentutkimusaluksen neitsytmatkalle.
Matkaan on lähdetty testaamaan uutta sukelluslaitteistoa ja toisaalta tutkimaan merenalaisia hautavajoamia ja harjanteita. Tarkoituksena on koittaa löytää uusia linjoja yksisoluisten eliöiden sukupuuhun, tai oikeastaan löytää sellaisia elämän solumuotoja. joita tiede ei vielä tunne. Nämä voisivat olla myös astrobiologisessa mielessä kiinnostavia.
Matka katkeaa kansainvälisten valtiollisten raakojen terroristien hyökkäykseen. Hyökkäyksestä selviytyminen taas on jamesbondmaisten urotekojen siivittämää kerrontaa. Kirja sisältää erittäin raakoja kohtauksia, jotka kertovat terroristien häikäilemättömyydestä. Samanlaista pahuutta en ole pitkään aikaan jännityskirjojen tarinoissa lukenut noin yksityiskohtaisesti kuvattuna. Ehkä Venäjän raaka hyökkäys ja terrori Ukrainassa viimeisen vuoden aikana mediassa on laskenut itsesensuuria kirjoittajalta ja rohkaissut kuvaamaan tappamista ja kidutusta noin yksityiskohtaisesti.
Mutta näin syntyy taas seikkailutarina, joka vie mennessään. Lukijan mielenkiinto pysyy hereillä, kun tarinassa tapahtuu koko ajan käänteitä.
Parasta antia Isomäen kirjoissa ovat yleensä aina kirjojen loppusanat ja epilogit. Niissä kirjailija kertoo, mitä hän on pohtinut taustaksi kirjojen tarinoita rakentaessaan. Tässäkin kirjassa Isomäki epilogissa kertoo tutkimuksellista taustaa ajatuksilleen, joiden pohjalta kirja on syntynyt. Ekologista ja ydinaseteknologista pohdintaa sisältävät loppusanat ovat nyt ajankohtainen muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämme Venäjän uhitellessa ydinaseellaan ja Suomen ja Ruotsin liittyessä Natoon. Kannattaa lukea. Samalla hän viittaa omaan romaaniinsa "Litium 6" ja tuo esille uutta tietoa siitä, että ydinaseisiin tarvittavat alkuaineiden isotoopit voivat olla "epäpuhtaampia" ja jalostamattomampia kuin on aiemmin julkisuuteen kerrottu. Tämä tekee niistä vaarallisen uhkan, jos terroristit saavat kyseisiä aineita käsiinsä.
Olen lukenut Mary Shelleyn kauhuromaanin Frankenstein kertaalleen jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvulla. Nyt luin sen uutena Hannu Poutiaisen suomennoksena.
Kirja yllättää täydellisesti. Se osoittautuu muistikuvieni tarinaa monikerroksisemmaksi romaaniksi. Kirja on filosofinen ja surumielinen kuvaus Viktor Frankensteinista, joka tiedemiehenä onnistuu luomaan keinotekoisen ihmisen.
Muistikuvieni päälle on muutaman vuosikymmenen aikana päässyt kerrostumaan elokuvien ja sarjakuvien ja tv-sarjojen kuvastoa. Ne lainaavat Frankenstein-tarinoista yleensä vain hirviöhahmon kertoakseen omia sovituksiaan Mary Shelleyn luomasta hahmosta, jonka hirviömäisyydestä tehdään sensaatio noissa sovituksissa. Ei ihme, että tarinaa on lainailtu ja varioitu, sillä alkuperäinen tarina sisältää paljon erilaista tarttumapintaa ja kerroksia, joista ammentaa aineksia ja tulkintoja.
Frankenstein -tarinaa on pidetty paitsi kauhukertomuksena myös eräänä ensimmäisistä science fiction tarinoista. Kirjan syntytarina on jännittävä: Mary Godwin ja tuleva miehensä Percy Shelley vierailivat lordi Byronin vieraina Geneven järvellä. Koska sää oli huono ulkoiluun, seurue viihdytti toisiaan kauhutarinoilla ja kummitusjutuilla takkatulen ääressä. Mukana oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Mary Godwin (myöh. Shelley) oli vasta 18-vuotias. Lordi Byron haastoi seurueesta kunkin keksimään pelottavimman kauhutarinan. Tuon illan innoittamana Mary Shelleyn ajatuksissa alkoi syntyä tarina ja loppu on legendaa.
Kirjan esipuheessa tämä kirjan syntytarina käydään myös läpi, kannattaa tutustua.
Mistä sitten syntyy ajatus keinoihmisestä ja miksi se kiehtoo edelleenkin ihmismieltä 200 vuotta tarinan syntymisen jälkeen? Mikä sai Mary Shelleyn pohtimaan elottoman herättämistä eloon ja mitä se voisi merkitä? Mary Shelleyn omasta elämästä löytynee asioita, jotka ovat sysänneet hänet ajattelemaan mahdollisuutta pystyä jumalallisiin tekoihin.
Tarinan kauhuelementit kantavat toki pelkkänä kauhutarinana. Mutta Mary Shelley on viisaasti tehnyt tämän tarinan hirviöstä ajattelultaan ja tunteiltaan inhimillisen, jopa inhimillisemmän kuin luojansa Viktor Frankensteinin. Lukija kokee hyytäviä kauhun hetkiä kun Viktor Frankenstein kertoo kammottavaa tarinaansa hänet jäämeren lautalta turvaan pelastaneelle kapteenille. Kapteeni kirjoittaa päiväkirjaansa sekä kirjeisiin siskolleen tätä Frankensteinin tarinaa sitä mukaa kuin lopen uupunut kuolemanväsynyt tiedemies sitä kertoo.
Kirjan tarina on kuin väljä dialogi, missä tiedemies ja hirviö kertovat tarinaansa omissa pitkissä vuoropuheissaan. Lukija saa kokea sekä hirviön että tiedemiehen kokemat kauhut. Kirja kertoo yksinäisyydestä, pelosta, menettämisestä, syyllisyydestä ja rakkaudesta. Hirviön syntymänsä ja hereille havahtumisensa jälkeen kokema ja kuvaama luonnon kauneus ja hänen silmiensä havaitsema maailman ihmeellisyys saa kirjan lukijan liikutuksen valtaan. Hirviön syvä inhimillisyys koskettaa.
Lopulta hirviö kohtaa luojansa ja viimeinen yhteenotto vie tarinan päätökseen. Sitä ennen hirviö on muuttunut hyvästä ja jalosta murheelliseksi kostajaksi kohtaamiensa vääryyksien vuoksi.
Aiemmin lukupiirissä lukemani Kazuo Ishiguron "Klara ja aurinko" tulee mieleen lukiessani, kuinka keinoihmisen silmien kautta kuvataan ihmisen julmuutta ja vääryyksiä - ja toisaalta maailman kauneutta.
Vanhoissa raamatun tarinoissa kerrotaan, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Miksi jumala tässä teki huonoa työtä ja loi epätäydellisen kuvan, sitä ei tosin kerrota kovin selvästi. Vai onko syynä se, että meille jumalankuville annettu vapaa tahto tekee meistä epätäydellisiä. Frankenstein loi ihmisen kuvan, joka sekin on epätäydellinen kuva luojastaan. Silti se on osuva kuva ihmisestä. Kukaan ei ole syntynyt pahaksi.
Nykyajan tiedemiehet rakentavat tekoälyjä ja koittavat tehdä niistä inhimillisiä. Saimmeko varoituksen jo Mary Shelleyltä siitä, mihin se saattaa johtaa, jos emme enää hallitse luomaamme inhimilliseksi tarkoitettua tekoelämää... mene tiedä...
Antiikin tarusssa Pygmalion oli muinainen kuvanveistäjä, joka halusi herättää luomansa ihmisen kuvan eloon. Juutalaisessa mystiikassa esiintyy olento nimeltä Golem, joka on savesta muovattu ja henkiin herätetty olento. Joten haave siitä, että ihminen voisi luoda elämää elottomasta ei ole uusi. 1700 -luvulla oltiin keksitty magnetismi ja tehty sähköllä kokeita, missä esimerkiksi kuolleen sammakon raajat saatiin liikkumaan antamalla raajan lihakseen sähköä. Joten nuori Mary Shelley on kenties voinut ammentaa tarinaansa aineksia monesta lähteestä. Ja on luonut mestariteoksen, joka kestää aikaa.
Kirja on syystäkin klassikko!
Lukuiloa!
Lisäys: Marraskuun 2023 alussa kuuntelin kertauksena Frankenstein -kirjan aiemman suomennoksen Eero Saarisen lukemana äänikirjana. Kirjan rikas kieli ja viittaukset antiikin filosofeihin ja valistusajan filosofeihin, luonnontieteisiin ja kirjailijoihin sekä maantieteeseen hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Kirjailija on ollut tarinaa kirjoittaessaan vain hiukan yli 20 vuotias nuori nainen. Hänen elämäntarinansa avaa näkymän poikkeukselliseen elämään, josta ei puutu dramatiikkaa. Alempana linkkejä, joissa asiaa esitellään. Mary oli ehtinyt kokea menetyksiä omassa elämässään eikä onni Percy Shelleyn kanssakaan jäänyt pitkäikäiseksi.
Kuriositeettina vielä: siitä yöstä, jolloin Mary Shelley, Percy Shelley, lordi Byron ja lääkärinsä John Polidori kokoontuivat keskustelemaan kummitusjuttuja ja julistivat haasteen kauhutarinasta, on tehty myös elokuva Yövieraat (Gothic, 1986). Olen nähnyt aikoinaan tämän elokuvan, ja tunnelmani siitä ovat hiukan samoilla linjoilla tämän blogiarvion kanssa:
Nykypäivänä tarinaa on lainailtu televisiossa ja elokuvissa ja sarjakuvissa. Boris Karloffin näyttelemästä Frankensteinin hirviöhahmosta on tullut ikoninen ulkoasultaan.
Parodiaelokuvien mestari Mel Brooks on myös tehnyt lempeän parodian tarinasta, suosittelen:
Eräs viimeisimmistä Frankenstein -elokuvista oli Kenneth Branaghin ohjaama "Mary Shelley's Frankenstein" vuodelta 1994, pääosissa Robert De Niro ja Kenneth Branagh, tässä elokuvan traileri:
Eräänä frankenstein-tarinan sovituksena koen 1980-luvulla ilmastyneen tieteiselokuvan Blade Runner. Siinä androidit, ihmisen näköiset replikantit palaavat hakemaan lisää elinaikaa itselleen. Tyrell-korporaatio on nuo ihmisen kaltaiset robotit luodessaan rajoittanut niiden elämän vain muutamiin tehokkaisiin vuosiin.
Linkin videopätkässä androidi Roy Batty pitää monologin juuri ennen kuolemaansa elokuvan loppukohtauksessa. Mieleeni tämän nähdessäni tuli inhimillinen Frankensteinin hirviö:
