Marc-Uwe Kling: QualityLand

 scifi/satiri/dystopia

Kirjastosta tarttui mukaan Marc-Uwe Klingin "QualityLand"-romaani samalla kertaa kuin Timo Harakan kirja "Datakapitalismi".

Oli sattumaa, että luin Datakapitalismin ensin. Ja hyvä niin. Tuota kirjaa arvioidessani en arvannut, että datamaailman, suuryritysten ja ihmisten käytöstä tarkkailevien algoritmien toiminnan "ruumiinavaus" tehdään heti seuraavassa lukemassani romaanissa. Ja se tehdään terävästi, perusteellisesti ja huumorilla.

Qualityland

Kirjan voi kaiketi luokitella dystopiaksi tai scifi-kirjaksi, mutta mielestäni se on tämän ajan huumori- tai parodiascifin parhaimmistoa. Älkööt lukijat pelästykö scifi-luokitusta. Kyseessä on vahvasti satiiri nykyajasta kuitenkin. Se paljastuu kirjaa lukiessa varmasti.

Kirjailija yllättää juonenkäänteillään ja tapahtumillaan lukijansa tuon tuostakin. Kirjaa lukiessa tulee tyylistä ja verbaliikasta mieleen toinen parodista scifiä kirjoittanut kirjailija, Douglas Adams ja hänen "Linnunradan käsikirja liftareille" -romaaninsa.

Nyt ei vaan sinkouduta mielikuvitukselliselle matkalle parodioimaan avaruusoopperoita, vaan mennään oitis nykyaikaa parodioivaan maailmaan, jossa todellisuutta on sopivasti nyrjäytetty, saatu uusia sääntöjä talouselämään ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja maiden välisiin suhteisiin. Tosin niin pelottavan läheltä nykyisiä käytäntöjä datamassojen keruu ja datamassoista ihmisten toimintaa tarkkailevat ja säätelevät kaupalliset algoritmit menevät, että lukija toteaa yhtäläisyydet omaan elämäänsä. 

Mitä kirjoitat sähköpostiin, miten kommentoit verkko-ostoksia, missä kännykkäsi kertoo sinun käyneen, millaisia kuvia olet katsellut tai jakanut... kaikki vaikuttaa siihen, mitä algoritmi sinusta tietää.

Kirjan maailmassa ihmisten arvo ja yksityisyys määräytyy algoritmien antaman pisteytyksen mukaan. Päähenkilö, tuo nykyajan vastine Arthur Dentille on nimeltään Peter Työtön. Sukunimi on Työtön, se johtuu siitä, että jokaisen miespuolisen henkilön sukunimi QualityLandissa määräytyy isän ammatin mukaan. Naispuolisten henkilöiden sukunimi vastaavasti on sama kuin oli äidin ammatti lapsen syntyhetkellä.

Tämä romaani on erinomainen antiteesi algoritmien hallitseman maailman, Facebookin, Twitterin, Amazonin, Applen, Microsoftin ja vastaavien yritysten luomalle painajaismaiselle nykymaailmalle. Tarina näyttää mihin kauheuksiin ja vääryyksiin voi johtaa se, että annetaan algoritmien päättää kaikesta: ruuasta, puolisosta, mielipiteistä, korvamatona korvaan. Kaikki pisteytetään ja kerätään valtaviin tietovarastoihin tekoälyjen analysoitavaksi.

Päähenkilö elää tylsää elämäänsä romuttamolla, jossa hän asuu ja romuttaa viallisia koneita. Kaikki viallinenhan pitää romuttaa, että kulutus jatkuu ja ihmiset ostavat uusia tuotteita. Peterillä on murskain, johon hänen pitää nuo vialliset laitteet toimittaa murskattavaksi, mutta hänellä on muuta mielessään ja murskain osoittautuu käyttökelpoiseksi ihan toisen näköiseen käyttöön. Lukekaa itse!

Erityisen vauhdikkaaksi tarina menee, kun päähenkilölle tupsahtaa postimyyntifirmasta kotiovelle pakko-ostoksena (jota henkilö ei ole siis tilannut tai toivonut) vaaleanpunainen delfiininmuotoinen hieromasauva.

Taustalla toisaalla käydään valtionhallinnossa presidentinvaaleja, joissa vastakkain on rasistinen, fasistinen, populistinen ehdokas ja toisella puolella edistyspuolueen yllätysveto: androidi.

Kirja on erittäin helppolukuinen ja täynnä koomisia yksityiskohtia. Mutta. kuten totesinkin, totta toinen puoli. Kovin paljoa nykymaailmaa ei ole tarvinnut nytkäyttää toiseen asentoon, jotta syntyy tuo riemastuttava futuristinen QualityLand!

Suositteluni kaikille scifin ystäville. Itse en muista nauraneeni scifi-kirjan äärellä juurikaan sitten Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjan, mutta tämä kirja kirvoitti monet naurut ja hymyt.

Kirjailija Marc-Uwe Kling on muusikko/stand-up koomikko, jolla on oma radioshow.

Kirja on käännetty 24 kielelle ja siitä on tulossa elokuva/sarja HBO:lla.

https://marcuwekling.de/en/

Timo Harakka: Datakapitalismi kriisien maailmassa

Tietokirja/pamfletti

 Liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakalta ilmestyi kirja "Datakapitalismi kriisien maailmassa"

Kyseessä on entisen toimittajan, nykyisen ministerin, analyysi siitä, miten maailmaa hallitaan yhä enemmän tiedolla, datalla, jota meistä kerätään ja jolla meitä ja käytöstämme ohjataan.

Kirjan alkuosassa esitellään maailmaa hallitsevat datajätit, Microsoft, Amazon, Apple, Meta(Facebook) ja Alphabet (Google). Noiden suuryritysten ryhmää kutsutaan nimellä MAAMA, mikä on hyvä pitää mielessä kirjaa lukiessa. Kirja vilisee erilaisia datan regulaatioon liittyviä lakeja, asetuksia ja käytäntöjä, jotka on rakennettu hyvässä uskossa suojelemaan valtioita, kuluttajia???.

Mielestäni tuota sanaa DATA ja mitä se pitää sisällään, ei avata kirjassa satunnaislukijalle riittävästi. Sen joutuu lukija itse hahmottamaan. Internetin web-sivuille ja palveluihin on ohjelmoitu verkon käyttäjien toimintaa seuraavia toimintoja: evästeitä, mittareita, hiiren liikkeitä lukevia laskureita, paikkatiedon tallentimia, biometrisen datan tallentimia (kuntoa mittaavat sovellukset, kävelylaskurit älykännyköissä, älykellot, sykemittarit kännykässä, jne), web-sivujen klikkausten laskureita ja ajan mittausta siitä mitä verkkovisuilla tai verkon videoissa on seurattu ja katseltu. Sekä tietysti vaikkapa ostoskäyttäytymistä kauppojen bonuskorteilla ja asiakastietoja keräävillä kauppojen muilla sovelluksilla.

Maailmaa kuvataan paikkana, jossa olemme noiden verkkoa hallitsevien suuryritysten armoilla eläessämme jokapäiväistä elämäämme. Kerrotaan, kuinka tuon tiedon väärinkäyttö voi johtaa surullisiin seurauksiin - ja on jo johtanutkin. Kirjassa esitetään myös nykyistä hypeä, mikä liittyy tekoälyihin.

Kirjan loppuosa esitteli 5G:n jälkeen tulevaa langattoman tiedonsiirron 6G -maailmaa, ja siinä kohtia alkoi otteeni herpaantua. Esitettiin, että nyt vihdoinkin päästäisiin hyppäämään immersiivisiin kokemuksiin, joita verkkoon rakennetut 3D-maailmat tarjoavat. SecondLife jo lupaili aikoinaan pääsyä 3D-tiloihin, joissa seurustellaan ja toimitaan avatarien välityksellä. Samaa tarjosi jo 1990 -luvun puolivälin jälkeen syntynyt VRML ja VRML2 -kuvauskielet, joissa web-sivuille saatiin interaktiivista 3D-sisöltöä. Nyt Meta (Facebook) ja 3D-räiskintäpelejä tuottavat yhtiöt pohtivat käyttäjille yhteistä "metaversumia". 

Joka kerta kun on ollut horisontissa uusia teknisiä edistysaskeleita, verkon liikennöintinopeuden nostamista satakertaiseksi tai vastaavaa, on tullut esiin näitä unelmia, joissa luvataan pääsyä scifi -kirjailija William Gibsonin Neuromancer -teoksen maailmoihin, missä ihmiset elävät virtuaalitodellisuudessa ja tekoälyt ohjaavat toimintaa.

Arki lienee kuitenkin toinen. Tavallinen kuluttaja tuskin syöksyy innosta hehkuen virtuaalimaailmoihin, kun reaalimaailmassa pitää käydä töissä ja syödä ja perhekin vaatii oman huomionsa ja harrastaakin olisi hyvä... minulle tuo loppuosuus kirjasta ei ole kovin uskottavaa luettavaa. Viimeisten 30 vuoden aikana on nähty jo muutamia uusia verkon nopeuden ja päätelaitteiden sukupolvia, 3D-laseja ja tiedon syöttölaitteita. James Cameronin Avatar ei muuttanut elokuvatuotantoa 3D-elokuviksi, yleisö edelleenkin tykkää mennä elokuviin ILMAN 3D-laseja. Luulenpa, että nämä "metaversumit" jäävät kuriositeetiksi. Miksi minun pitäisi mennä kuin Habbo Hotellissa 3D-maisemassa kuvaruudulla taloon, joka on virtuaalinen kirjasto ja löytää hyllystä virtuaalinen kirja ja selata sitä, kun jo nyt webin hypertekstissä voin klikata dokumentin tai kirjan saman tien auki haluamaltani sivulta ilman mitään haahuiluja oudossa ja kömpelössä käyttöliittymässä.

Kirja herättää kyllä ajatuksia ja sisältää pohdintaa erilaisista tekniikoista valvoa ihmisiä datalla tai suojella ihmisiä valvonnalta.

Jos jotakin erityistä haluan nostaa kirjasta esiin, niin juuri ne hyvät havainnot siitä, että on hyvä pysähtyä kysymään, mitä hyötyä kansalaiselle on uusista tekniikoista. Aina kun ollaan suunnittelemassa uusien valvontajärjestelmien käyttöönottoa, tutkittaisiin hyöty- ja haitta perinpohjin.

Helsingin  Sanomat kertoo kirjasta ja Timo Harakasta

Podcast, jossa Tmo Harakka kertoo asian tiimoilta:

 https://10xfinland.fi/timo-harakka/

Pirkko Saisio: Passio

 Tartuin Pirkko Saision kirjaan Passio suurin odotuksin. En pettynyt!

Videolla Pirkko Saisiota haastatellaan, aiheena kirja Passio.

Passio määritellään sanakirjassa sanalla "kärsimysnäytelmä".

Ja kirja on eräänlainen kärsimysnäytelmä. Kärsijöinä näytelmässä on tavallisia ihmisiä, herroja, rouvia, narreja, aatelisia, porvareita, sotilaita, miehiä, naisia lapsia ja kokonaisia kansakuntia. Kärsimys voi koskea jokaista meistä ja varmaan koskeekin. Se on osa elämää.

Pirkko Saisio luo kirjassaan värikkään kuvauksen, jonka juoni kulkee kultapalan matkassa 1400 -luvun Firenzestä halki vuosisatojen ja Euroopan aina Krimille ja ylös Solovetskiin ja Arkangeliin päätyäkseen Helsinkiin. Kultapala siirtyy kädestä käteen, sitä palvotaan, sillä ostetaan maallista rikkautta ja kiintymystä ja vahvistetaan valoja, kultapalaa muokataan rintakorusta krusifiksiksi ja ikonin riisaksi ja vielä useammaksi esineeksi.

Kulta toimii vaihdannan välineenä, koska ihmiset sitä niin haluavat. Se on tiivis paketti kuljettaa omaisuuttaan mukanaan matkalle lähtiessä. Se on oikeaan muotoon ja koristeeksi valettuna tai taottuna osoitus kantajansa arvosta tai pyhyydestä, liitettynä kirkkokuntien koristeisiin. Ja kuitenkin se on vain pala pehmeää metallia. Jalometallia toki.

Ja mitä on ihmiselämä tämän metallin rinnalla kulkiessaan. Jokainen meistä vanhenee ja väsyy ja kohtaa elämäntaipaleellaan monenlaisia vastoinkäymisiä - ja joskus onnistumisia, mutta nekin ovat vain murusia, jotka valuvat sormiemme lomasta matkatessamme elämäntaivaltamme kohti vanhuutta ja heikkoutta. Lopulta tulee kuolema, vanhuuteen kuolemisena tai väkivaltainen kuolema sodassa tai onnettomuudessa tai ehkä taudin kuluttamana. Elämämme päättyy ja kulta siirtyy kädestä käteen. Jokainen kuolee, ylimykset, alamaiset, lakeijat, herrat ja narrit, munkit ja papit, nunnat ja apotit, sotilaat ja siviilit. Valtakunnat luhistuvat ja uusia nousee.

Ihmisen kärsimysnäytelmä jatkuu. Dance Macabre halki vuosisatojen etenee, ideat ja aatteet joita pidämme jaloina ja hyvinä jauhautuvat historian rattaissa, 

Mikä on meidän osamme kaikessa tässä?

Pirkko Saisio on sanoillaan rakentanut näyttämön, jossa inhimillinen on yhtä kestävää kuin kulta. ja tarkoitan sitä inhimillistä, joka jää jäljelle, kun sivistyksen pintakerrosta raaputetaan pois. Mitä on ihmisyydestä jäljellä, kun meiltä evätään ruoka ja turva ja hoito ja meitä rääkätään ja kidutetaan muiden toimesta. Miten uuden rakentamisen ja valtakuntien pystyttämisen "jaloille aatteille" pyhittäisi tarpeettoman kärsimyksen luominen viattomille. Onko olemassa vapautta elää omana itsenään vai onko ihmisen vain kovetettava itsensä ja herkkyytensä ja luotava kuori, jossa hän saa omassa sisäisessä maailmassaan jatkaa sellaisena, kuin hän sisimmältään on.

Kirja on noin 740 -sivuinen, mutta se ei ollenkaan tunnu siltä. Pirkko Saision upea kielenkäyttö ja rikkaat ja riittävän yksityiskohtaiset kuvaukset entisajan elämästä vievät lukijan upeisiin maisemiin ja häkellyttäviin tapahtumiin. Riittävän kaukaisessa ajassa on tunnettuja poikkeusyksilöitä, jotka antavat kehystä tarinan edetessä siihen, mitä aikaa eletään. Turhuuden rovio ja munkki, joka oli sen ajatuksen takana Gironamo Savonarola  kirjan alussa jo virittää tunnelman lukijan mielessä kirjan tuleviin tapahtumiin. Alkutahdit kirjan kuvaamalle Dance Macabrelle tai kärsimysnäytelmälle, passiolle,  soitetaan Firenzen torilla. Ja kultasepät ja kauppiaat, juutalaiset rahanvaihtajat ja porvarit vievät tarinaa eteenpäin. Tanssin pyörteisiin astuu historian merkkihenkilöitä, Katariina Suuri ja Grigori Potjomkin sekä monenlaisia pienempiä ruhtinaita ja heidän puolisoitaan ja porvareita ja sotilaita ja kerjäläisiä, narreja ja hulluja. Kultapala siirtyy tunteettomana ja muotoaan muuttavana kuin viestikapulana ajasta toiseen. Kenellekään se ei tuo lopullista onnea mutta monet joutuvat matkan aikana muuttamaan ajatuksiaan tai vakaumuksiaan tai menettävät järkensä, kuten meillä ihmisillä joskus on tapana.

Kirjan viimeinen lause jää soimaan päässä pitkäksi aikaa. Se on häiritsevä ja ihana. Onko se tosi vai epätosi? Sen saa lukija päättää, tarkastelkoon itse kukin omaa elämäänsä ja vastatkoon sitten. Ihana tiivis lause, joka tiivistänee koko kirjan sanoman.

Suosittelen, lukekaa ja nauttikaa!

Pirkko Saisiosta lisätietoa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pirkko_Saisio

Carita Forsgren: Ansoja

 Carita Forsgrenilta julkaistiin scifi-romaani Ansoja syksyllä 2022. Löysin kirjan kirjaston uutuushyllystä, ja kirjan kansiteksti herätti mielenkiintoni. Ja vuosikymmenien mittainen kiinnostukseni scifi-tarinoihin. Tämä kirja osoittautui hienoksi löydöksi. 

Kirja kertoo muukalaispopulaatiosta, joka valtaa maan. Tämä ei kuulosta kovin omaperäiseltä, mutta kirja todella on aivan omanlaisensa ja kertoo melkoisiin mittoihin kasvavan tieteistarinan.

Tarina alkaa suomalaisittain kotoisassa Hervannassa, jossa opiskelija Eeva parantelee krapulaansa ja saa soiton kaveriltaan Otsolta. Heidät on kutsuttu Ylöjärvelle, jossa heidän boheemi tuttavapariskuntansa eli kaksi nuorta miestä ovat kokeneet jotain outoa ja ovat hädissään kokemastaan. Heihin on ottanut yhteyttä vähintäänkin outo otus, joka osoittautuu muukalaiseksi avaruudesta. Miespari on vanginnut otuksen ja kertoo kohtaamisestaa Otsolle ja Eevalle.

Eeva ja Otso lähtevät kuljettamaan tätä kiinni otettua olentoa Venäjälle, mutta kaikki ei käy kuten oli suunniteltu, vaan matkasta tulee painajaismainen.

En lähde kertomaan juonta tarkemmin, mutta se paisuu ja ottaa kierroksia tarinan edetessä, kuten hyvissä tieteistarinoissa on tapana.

Kirja sisältää yli sukupolvien kulkevan juonen, jossa on maapallolle tuleva muukalaisten populaatio, joka tarjoaa maan asukkaille ratkaisua maapallolla vallitseviin ongelmiin. Ongelmana vain on, että sillä maapallon ongelmien ratkaisemisellä on hintansa, joka paljastuu kirjan päähenkilöille pikku hiljaa.

Kirjassa on hieno yli sukupolvien kulkeva juonirakenne. Tarina sisältää petoksia, aseita, ansoja, teknologisia ratkaisuja, mystiikkaa, avaruusaluksia ja rodunjalostusta.

Kirjaa voi pitää myös ajankohtaisena allegoriana kaikesta siitä, millä toinen ihminen voi sortaa toista. Suodatusleirejä, keskitysleirejä, geneettistä jalostusta, lääketieteellisiä kokeita, alistamista monessa muodossa. Mielessä vilisee Stalinin ja Putinin ja Hitlerin vainot kirjaa lukiessa, kun tänä vuonnakin Ukrainan sota on käynnissä ja Kreml jakaa kansalaisilleen petollista propagandaansa perustellakseen, miksi aloittivat hyökkäyssodan ja miksi sitä jatkavat ja tuhoavat viattomia siviilejä.

Kirjan maisemakuvaukset ja luontokuvaukset ovat hienoja. Lukijan tosin valtaa selkäpiitä karmiva ahdistus, kun kirjan tapahtumissa lähimaasto on viritetty täyteen ansoja, missä kirjan sankarit liikkuvatkaan. Onnistunut ja ytimekäs nimi kirjalle tuo "Ansoja".  Se virittää yhdellä sanalla lukijan mielen juuri niihin tunnelmiin, mitä kirjan teksti tarjoaa.

Kirjan lopun yllättävät maailmaa syleilevät ja jopa universumin kokoiset ratkaisut saavat lukijan haukkomaan henkeään. Kiitos kirjailijalle noista sukelluksista uniratsastajien matkassa maailmankaikkeuden rajoille. Niissä näkymissä tulee mieleen Athur C. Clarke 2001 tai Liu Cixin (Muistoja planeetta maasta -trilogia). Puhumattakaan H.G.Wellsin "Aikakone" -viittauksista tarinassa.

Tämä scifi-kirja oli jälleen eräs, jota ei malta laskea käsistään kesken lukemisen. Tarina pitää otteessaan. Ja suomalaisena kokee myös upeana sen, että pääsee matkalle Hervannasta Ylöjärvelle ja jopa Kuun kiertoradalle ja universumiin.

Suosittelen scifin ystäville, ehdottomasti.  

https://www.risingshadow.fi/library/book/9258-ansoja

Liu Cixin: Pallosalama

Olen aiemmin lukenut Liu Cixin kirjoittaman trilogian Muistoja planeetta Maasta (Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä, Kuolema on ikuinen).

Tätä Pallosalama-teosta on pidetty tuon trilogian itsenäisenä alkuosana. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2005, suomennos on vuodelta 2022.

Kirjailijan haastattelu:

Kirjailijan on sanottu olevan Kiinan Arthur C. Clarke. Tiedä häntä, mutta vetävästi nämä hänen kirjoittamansa kirjojen tarinat etenevät.

Mikään näistä kirjoista ei ole (ainakaan aluksi) mikään avaruusooppera, vaan tapahtumat kirjoissa alkavat maan päällä. Päähenkilöllä ovat molemmat jalat tukevasti arkisessa tutkimustyössä. Kirjailija tutustuttaa lukijan muutamien tieteenalojen nimiin, sekä vie tiedemaailman ja tutkimuksen pariin kiinalaisissa ja muunmaalaisissakin yliopistoissa ja tutkimusinstituuteissa.

Myöhemmin kirjat sitten laajentavat otettaan ja koskettelevat maailmanlaajuisia ja maailmankaikkeudenkin laajuisia kysymyksiä. (Etenkin tuo trilogia, Muistoja planeetta Maasta laajenee universumin tai monien universumien laajuiseksi.)

Yliopistomaailma ja sotilaallisen tutkimuksen maailma kohtaavat kirjassa Pallosalama. Kirjan pääosassa oleva tutkija Chen menettää  traagisesti vanhempansa ukonilman aikana pallosalamalle 14-vuotissyntymäpäivänään. Hänelle syntyy pakkomielle selvittää, mistä ilmiössä on kyse. Yliopiston resurssit eivät riitä kuin teoreettisen työn alkupuolen selvityksiin, alustavaan osaan perustutkimusta. Sotilassovelluksien parissa löytyy tukevampaa rahoitusta selvittää käytännössä, onko teorioista hyötyä ja todentaa, toimivatko teoriat käytännössä..

Kun tutkimuksessa on päästy riittävän pitkälle alkaa tapahtua vauhdikkaita tapahtumia. Pallosalama-ilmiön salaisuudet paljastetaan ja valjastetaan ennen näkemättömin seurauksin. 

Kirjailija tekee kuten scifi-kirjailijat tapaavat tehdä: luo oman maailmansa omine sääntöineen ja pysyttäytyy siinä maailmassa ja säännöissä sekä viettelee lukijan pysymään matkassaan lisäämällä kerrontaan uusia kerroksia. Tässä tapauksessa mukaan tarvitaan kvantittumista ja kvantti-ilmiön havaitsemisen problematiikkaa, avaruustutkimusta, salamatutkimusta, ilmakehän tutkimusta jne.

Iso kysymys kautta kirjan on se, että kaikista keksinnöistä löytyy potentiaalia aseteknologialle mutta myös siviiliteknologialle. Kumpi painaa vaa'assa  enemmän pitkän päälle?

Sen verran kirja painottuu sotilaselämään ja sodankäyntiin, että kirjaa voi pitää eräänlaisena teknotrillerinä. Mutta viihdyttävä tarina tämä on yhtä kaikki.

Aika paljon myös tuo trilogia  (Kolmen kappaleen probleema, Synkkä metsä ja Kuolema on ikuinen) painottui siten, että sotilaalliset ratkaisut tai puolustautuminen sodassa (maan päällä tai avaruudessa) on luonteenomaista kirjan tarinoiden rakentamiselle.

Erityisen hienona suomalaisen ja länsimaisen lukijan kannalta kirjoissa on saada aavistus siitä, mitä Kiina oli 1960-luvulla kulttuurivallankumouksen aikana ja sen jälkeen. Varsinkin kirja "Kolmen kappaleen probleema" kuvaa niitä tiukkoja reunaehtoja, joihin tieteilijät joutuivat noiden hallitusten aikoina, kun oli mahdollisuus joutua "uudelleenkoulutettavaksi" keskitysleireille vääristä mielipiteistä.

Suosittelen kirjaa "Pallosalama" kaikille ns. kovan scifin ystäville, jotka pitävät siitä, että tiedettä ja tutkimusta korostetaan. Olkoonkin, että tässä korostamisessa sitten päästetään mielikuvitus niin hurjaan laukkaan, että tapahtumat voivat olla joko hassuja tai jopa mielipuolisia, joten ei synny ihan "Arthur C Clarke -tyyppistä" ajatusta siitä, että tämähän voisi olla totta joskus. Lukija päättäköön.

Jälleen kirja, jota ei malta laskea käsistään sen kerran avattuaan.

Ja samaten nuo mainitut muut Liu Cixin kirjat, jollette ole vielä lukeneet, suositus täältä!

Karl Ristikivi: Sielujen yö

 Kirjaston uutuushyllyssä tarttui mukaani Karl Ristkivin kirja Sielujen yö.

Sen lukeminen sujui minulla hitaasti, jotenkin tuntui, että kirjailija on nyt erityisesti tehnyt kirjan, joka pelaa omilla säännöillään. Tottahan kirjailija sellaisen voi tehdä, mutta se vieraannutti ainakin minua lukijana.

Kirjassa kertoja viettää Tukholmassa uudenvuodenaattoa ja poikkeaa jollekin sivukujalle, jossa hän astuu sisään avoimesta ovesta taloon, josta kuuluu juhlimisen ääniä. Talo mihin hän astuu sisään osoittautuu erittäin oudoksi. Siellä kertoja tapaa erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, muusikoita ja taiteilijoita, sotilaita ja virkamiehiä ja muita sekä ajautuu tiloista ja huoneista toisiin. Tuntuu siltä, että kertoja on aivan eksyksissä. Ja niin olin itsekin lukijana, talo on kuin pimeä labyrintti käytävineen ja ovineen ja kammioineen ja saleineen. Outoja tapaamisia, kummallisia sattumia. Mikään tapahtuma ei tuntunut olevan erityisen merkittävä, kaikessa oli jotenkin raskas ja ahdistava tunnelma.

Ja välillä kirjailija pohdiskelee tekstissä, miten tässä viedään tapahtumia eteenpäin ja muistuttaa, kuinka hänhän tässä tekee kirjaa, jossa hänellä on mahdollisuus säätää asioita. Kirjailijan ja lukijan välinen etäisyys, joka tavallisissa kirjoissa on, hälvenee? Ei, ei siinä niin käy. Kirjan tarina, jos siinä sellaista on, etääntyy ja vieraantuu entisestään, lukija ymmärtää, että kirjailija leikkii lukijan kanssa, tosissaan ehkä? Huumorin pilkahduksia ei ainakaan ole tekstissä.

No, kirjan keskivaiheilla tulee episodi, jossa on juuri tämän kirjan esilukijana toimineen rouvan kirje kirjailijalle, jonka jälkeen tarina jäsentyy uudelleen. 

Alkaa oikeudenkäynti (tai läpivalaisu), jossa todistajat tuovat esille syntejään tai vikojaan. 

Lopulta kertoja palaa ulos talosta kaikkien outojen ja piinaavienkin kokemusten jälkeen.

Kerronta ei todellakaan ole mitään perinteistä tarinankerrontaa, vaan kirjan tapahtumat tapahtuvat kuin surrealistisessa unessa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkisanat -osuus, jossa hän kertoo ja toivoo, että kirja luettaisiin ilman, että siitä tiedetään mitään.

No, näinhän juuri tulin tehneeksi. Mutta minua se kirjan kertojan kohtalo ja oudot, surrealistiset tapahtumat ja vaiheet, ei lämmittänyt. 

Kirja on mainittu Viron kirjallisuuden yhdeksi merkkiteokseksi. 

Rosa Liksom: Everstinna

 Lukupiirikirjana tuli luettua äskettäin Rosa Liksomin viimeisin kirja "Väylä".  Koska minulta oli jäänyt väliin kirjailijan  edellinen teos "Everstinna", luin sen nyt.

Teosta kiiteltiin ja arvostettiin kovasti sen ilmestymisen jälkeen.

Kirja saavutti suuren suosion lukijakunnan keskuudessa ja kirjan pohjalta tehtyä näytelmää on ehditty esittää jo monessa teatterissa ympäri Suomea.

Lapin Kansa kirjoitti haastattelun, jossa kirjailija kertoo miten käytti kirjan kehyksenä Annikki Kariniemen elämää. 

Kirja panee lukijansa katsomaan elämää natsismiin ja fasistisiin isänmaallisiin aatteisiin sitoutuneiden ihmisten silmin aina 1930 -luvulta sotien loppumiseen asti. Nuori nainen ihastuu everstiin, vaikka omat sukulaiset varoittavat. Lapissa elää lestadiolaisia, korpikommunisteja, natseja ja suomalaista upseeristoa rajavartiossa nuorta Suomea valvomassa. Isänmaalliset kansanliikkeet, lapuanliike ja IKL valtaavat nuorten ja vanhempienkin mieliä. Ja tässä myllerryksessä kirjan kertoja elää tytön ja nuoren naisenn elämäänsä.

Sota-ajat, Suur-Suomi -haaveet ja aseveljeys saksalaisten kanssa ovat arkista ja luonnollista elämää, niille, jotka sen ideologian ovat omaksuneet.

Kirja ei ole yksi yhteen Annikki Kariniemen elämäkerta, vaan kirjailija ainakin haastatteluissa antaa ymmärtää, että hän on halunnut kirjoittaa hyvän tarinan elämäkertatietojen pohjalta.

Kirja vilisee nimiä ja paikkakuntia sekä Suomen kulttuurielämästä että Lapin alueen sotilaallisesta tilanteesta, joten huomaa kyllä miten valtavan tutkimustyön Rosa Liksom on tehnyt kirjan kirjoittaessaan. Meänkieli antaa tarinaan oman mausteensa, sen avulla luontokuvaukset ja tunne-elämän kuvaaminen tuntuu olevan kirjailijalle kuin hengitystä, helppoa ja luontevaa -välttämätöntäkin. 

Kirjaa lukee jälleen ihastuksen vallassa, eikä sitä malta laskea pois käsistään. Naisen elämäntarinan kaikkine villeine vaiheineen, iloineen ja suruineen kulkee lukijan silmien edessä värikkäänä ja kauheana ja kauniina. Naisen kiintymys mieheen, miehen väkivaltaisuus, sodan kauheudet ja kulttuurielämän juhlat sekä luontokuvaukset vievät lukijaa toiseen maailmaan ja panevat miettimään elämää syvemmin.

Upea kirja jälleen Rosa Liksomilta.

Lisää aiheesta vaikkapa tuolla:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/rosa-liksom-everstinna-mestariteos-vallasta/

 

Polly Adler: Ilotalo ei ole koti

Polly Adler (1900-1962) oli amerikkalainen bordellin emäntä  - ja kirjailija.

Hän syntyi Valkovenäjällä ja muutti 13-vuotiaana Yhdysvaltoihin. Hänen isänsä oli tehnyt kaksi matkaa tuohon "kultamaahan" ja päätti lähettää vanhimman lapsensa edeltä käsin sukulaisten luo saamaan osansa siitä, mitä Amerikalla oli tarjota. Muun perheen oli tarkoitus tulla kohta perässä, mutta sitten alkoi ensimmäinen maailmansota.

Tyttö oli Yhdysvalloissa töissä tekstiilitehtaassa maksaakseen vuokraansa ja huomasi pian, että kovakaan raataminen tehtaassa ei johtanut rikastumiseen. Hän koki kovia ja haaveili paremmasta elämästä. 

Kirja kertoo noista vaiheista erittäin värikkäästi ja uskottavasti. Tyttö tutustuu 17-18-vuotiaana parempien työolojen toivossa esimieheensä, käy ulkona ravintolassa ja tulee esimiehen raiskaamaksi. Hän saa potkut tehtaasta ja tutustuu erääseen nuoreen naiseen, näyttelijättäreen, joka pyytää hänet luokseen asumaan. Tämän nuoren näyttelijättären asunto on iso ja elämäntyyli huoleton ja juhlien täyttämä. Pollystä tulee  tämän nuoren hyvä ystävä, mutta synkkä salaisuus paljastuu pikku hiljaa. Tämä näyttelijätär juhlii huumeiden voimalla ja on niin pahassa huumekoukussa, että ei pääse siitä omin voimin irti.

Tämä ylellinen elämä tutustuttaa Pollyn sellaisiin seurapiireihin, joista muodostuu myöhemmin hänen elämäntapansa. Hän ajautuu joidenkin vaiheiden kautta "madameksi", bordellin emännäksi ja tulee tässä ammatissaan kuuluisimmaksi alallaan New Yorkissa ja monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa.

Kirja on autobiografia, alun perin julkaistu 1953 ja lukemani suomennos on vuodelta 1957.

Kirja kuvaa 1920-luvun "kultaista vuosikymmentä" tai englanniksi "the roaring twenties" ilotalon pitäjän näkökulmasta. Kieltolaki antoi vuosikymmenelle oman värinsä, ajaen paheet kuten uhkapelit, alkoholin, huumeet ja prostituution salaisiksi ja kätketyiksi.

Rikolliset ja poliisit ovat mukana kuvassa, hyötymässä ja hyväksikäyttämässä lahjuksin ja kiristyksin ilotalobisnestä, monen muun toimialan ohella.

Polly pärjää rakentaen ilotalostaan paikan, josta sanoo omin sanoin olevansa ylpeä: tytöistä pidetään huoli ja heitä autetaan. Jos joku koittaa tulla alalle väärin odotuksin, madame ohjaa hänet muualle. Ainoastaan tietyt tytöt kelpaavat palvelukseen. Talon sisustavat kuuluisat sisustussuunnittelijat, siellä vierailee yhteiskunnan silmäätekeviä, poliitikkoja, filmitähtiä, show-maailman kuuluisuuksia jne,

Tytöt ovat monenlaisista taustoista lähtöisin,  ketkä Ziegfeld-follies -revyyn tähtiä lisätienestien tarpeessa, ketkä näyttelijöitä ja ketkä sitten nuoria naisia tienaamassa rahaa tai odottamassa elämäänsä käännettä rikkaan aviomiehen toivossa. Harva kuitenkaan pääsee irti uraltaan, jonka maksimikestoksi Polly esittää noin 10 vuotta. Uhkana ovat katujen sutenöörit huumeineen ja alkoholismi tai väärä seura rikollisten piireissä.

Kirjan teksti on erittäin sujuvaa. Mitään rivouksia tai sukupuolielämän paljasteluja tai pornografista tarinassa ei esitetä. Intiimit asiat pysyvät suljettujen ovien takana, joita kirjailija ei avaa ja hyvä niin. Kyseessä on eräs ryysyistä rikkauksiin -tarina. Mahdollisia madamen asiakkaita ja ystäviä kutsutaan lempinimillä tai nimien etukirjaimilla. Luultavasti kyseessä on tuolloin aikanaan sen verran tunnettuja henkilöitä, että ei ole haluttu esittää mitään, mistä voi joutua kunnianloukkaussyytteeseen. Toisaalta tarinassa on joitakin hahmoja, jotka ovat kuolleet tai kärsimässä kirjan ilmestymisaikana pitkää vankilatuomiota henkirikoksista, Heidät kyllä mainitaan nimillä.

Tämä elämäkerta on viihdyttävää luettavaa ja antaa melkoista ajankuvaa siitä, millaista korruptio on ollut prostituutiobisneksen ympärillä viime vuosisadan alkupuolella. Viihdyttävyydessä vertaisin tätä  esimerkiksi kirjaan "Harpo puhuu" (Harpo speaks), joka oli Harpo Marxin elämäkerta.

Polly Adler lopetti ilotalobisneksen 1945 ja alkoi kirjoittaa elämäkertaansa. Se ilmestyi vuonna 1953. Aluksi Pollyn täytyi aikuisena käydä koulunsa loppuun ja samaan aikaan hän haaveili vaiheidensa kirjoittamisesta kirjaksi.  Ystäviensä kannustamana ja monien käsikirjoitusversioiden jälkeen se vihdoin saatiin siiten julki, mikä oli melkoinen tapaus aikoinaan.

Nyt 2023 tämä kirja ja sen suomennos lienee painunut unholaan, kuten sen kirjoittajakin, koska sillä ei varmaan ole sellaista sensaatioarvoa kuin aikoinaan. Mutta sillä on kuitenkin arvoa kertomassa elämästä noina hulluina vuosina 1900-1945. Ja yleisinhimillisenä tapainkuvauksena tietysti.

Löysin kirjan sattumalta eräästä kirjapinosta kotoa ja onneksi ryhdyin lukemaan. Taas yksi teos, jota tuskin malttaa laskea käsistään, silmien edessä vilisee 1920-1930 -lukujen kuohuva New York ja sen alamaailma ja yläluokka. 

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Vuonna 2015 ilmestyi Ishiguron romaani Haudattu jättiläinen. 

Tarina sijoittuu Britannian ritarilegendojen aikaan, jolloin  kuningas Arthur oli jo kuollut, mutta hänen luomansa valtakunta ja rauha vielä vallitsivat jossain määrin. Vanha syvästi toisiaan rakastava kelttipariskunta Axl ja Beatrice päättävät lähteä matkalle tapaamaan poikaansa, joka asuu toisaalla.

Matkalla he kohtaavat ritareita, munkkeja, sotilaita ja muita kyliä. Arthurin ritari Gawain on vanha ja vaikuttaa kyvyttömältä entisiin sankaritekoihin, mutta osoittautuu hallitsevan edelleen entisiä taitojaan, vaikka vaikuttaa seniilille. Häneen pariskunta törmää lähdettyään eräästä kylästä, josta he poistuvat erään ritarin ja nuoren pojan kanssa. Kylänväki uskoo, että poika kantaa kirousta oltuaan taistelussa jättiläisiä vastaan. 

Tarina kasvaa monien käänteiden kautta pikku hiljaa jännittäväksi kertomukseksi, jonka avulla kirjailija esittää kysymyksiä jälleen ihmisenä olemisesta. Voiko ihminen päästää irti vihasta ja kostomielialasta? Onko ihmisten osa päätyä masentaviin sotiin ja alistua vallanhimoisten itsevaltiaiden oikkuihin? Menettääkö ihminen rakkauttaan ja uhraako jotain tärkeää jos luopuu muistamasta elämänsä tärkeitä tapahtumia, hyviä tai pahoja.

Axl ja Beatrice tulevat kokemaan monenlaista matkallaan, eikä matka mene kuten alun  perin oli tarkoitus. 

Ishiguro luo lukijoiden eteen tarumaailman, jonka avulla hän tuo esiin nuo kysymykset ihmisen osasta. Hän ei saarnaa vaan kysymykset nousevat esiin tarinan edetessä. Kirjaa lukiessa tarina kyllä viihdyttää, mutta itselle tuli mieleen, olisiko joitakin kohtia matkasta voinut tiivistää tarinan siitä kärsimättä. 

https://www.tammi.fi/kirja/kazuo-ishiguro/haudattu-jattilainen/9789513186524

Rosa Liksom: Väylä

 Rosa Liksomilta ilmestyi 2021 Finlandia-ehdokkaaksi arvostettu teos Väylä.

(Videolla Seppo Puttonen haastattelee Rosa Liksomia teoksen Väylä tiimoilta)

Kirja on meänkielellä kirjoitettu tarina Lapin sodan ajalta syyskesästä 1944 seuraavan vuoden kesään. Lapin asukkaat ajetaan rajajoen "Väylän" yli länteen Ruotsin puolelle evakoiksi pois sodan jaloista.

Sinne lähtee myös tarinan kertoja, noin 14-vuotias tyttö,  kotinsa karjan kanssa. Koko tarina kuvataan tämän tytön kokemana ja havaitsemana ja varsinkin tuntemana. Elämä lappalaisessa talossa on ollut kovaa, mutta vielä kovempaa on lähtö vieraaseen maahan ja rankka vastuu karjasta. On ehkä väärin puhua vain karjasta, sillä kirjassa nuo lehmät, joita paimentamassa tyttö on, ovat jokainen omia persooniaan, jokaisella eläimellä on oma luonne ja tunteet, jonka vain niiden paimenena toimiminen on avannut tytölle. Lehmille jutellaan, niitä autetaan ja paimennetaan ja hoivataan. Niiden hyvinvoinnista ollaan huolissaan kuin kenen tahansa hyvinvoinnista. Ja viattomat luontokappaleet tuntuvat osoittavan kiintymyksensä hoitajaansa kohtaan, tietysti.

Matkalla on vaaranpaikkoja ja huolta riittää paitsi lehmistä, myös ihmistovereista, matkalla paimenina  kulkevista Martasta, Katrista ja Matista, jotka ovat saman evakuoidun kylän toisista taloista lähteneet niiden talojen karjaa kuljettamaan turvaan. Erityisesti tytöllä on myös huolta sodassa olevasta isästään ja sairaalloisesta äidistään, johon yhteys evakkomatkan alussa katkeaa.

Samaan aikaan Lappiin vyöryy sota: saksalaiset sotilaat polttavat kylät, hävittävät asumukset ja miinoittavat jälkensä, tuhoavat sillat ja asuinrakennukset.  

Sota tulee lähelle, eikä nykypäivän lukija vuonna 2022-2023 voi välttyä rinnastamasta tarinaa Ukrainasta evakuoituneisiin 10 miljoonaan ihmiseen, jotka Venäjän hirmuvalta ja terrorismi on ajanut kotikonnuiltaan vieraille maille kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan 24.2.2022..

Kirjassa on mehevää kielenkäyttöä, upeaa luontokuvausta, filosofista pohdintaa ja viisaita ajatuksia pitkin matkaa. Ihmisen osa ja sen miettiminen, millä todella on merkitystä sekä monet ihmiskohtalot historian suuressa virrassa tulevat lukijan ajatuksiin.

Tuo murreasuinen ilmaus, jolla tarinan kertoja kuvaa kaikkea kokemaansa on avain kokijan tunteisiin. Kirjakielisenä se ei vaan toimisi niin tehokkaasti. Ja se kielen rikkaus mikä kirjassa on, on aivan upeaa.

Suuria teemoja on myös ihmisten välinen ystävyys. Evakoiden kokoamisleireissä ja karanteenileireissä kokemat tapahtumat sekä evakkomatkalla tapaamien ihmisten kokema auttaminen tekee vaikutuksen. Kuinka tarinan nuori tyttö joutuu erilaisiin tilanteisiin, ensin yhdessä tovereidensa kanssa, sitten erillään huolten painaessa äitiänsä jäljittämässä ja suurien menetysten äärelle.

Kirjaa lukee välillä hymyssä suin, välillä kyyneleitä nieleskellen.

Kirjailija vie taitavasti lukijan tapahtumien keskipisteeseen sekä näkökulmavalinnalla että taitavalla kielenkäytöllä.

Kirjassa ei ole pirstaleisuutta, jossa hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin vaan se etenee kronologisesti päivästä ja viikosta toiseen nuoren tytön kasvutarinana. 

Aiemmin olen Rosa Liksomilta lukenut 

• Yhden yön pysäkki. Novelleja.  
• Väliasema Gagarin. 
• Tyhjän tien paratiisit. 
• Reitari. 
• Hytti nro 6

Tämä teos "Väylä" on tähän asti lukemistani Liksomin teoksista paras ja mielestäni aivan huipputeos koko Suomen kirjallisessa kentässä myös. Finlandia-ehdokkuus oli ihan aiheellinen tämän teoksen kohdalla.

Itsenäisyyspäivisin Suomen sotia muistellessa valitettavasti Lapin sota jää huomioimatta lähes täysin, Tämä kirja avaa silmiä myös sille sodalle ja sen kärsimykselle.

YLE:llä oli lukupiiri, jossa kirjailijaa haastateltiin tästä teoksesta. 

Kirjailija antaa vinkiksi mahdollisen meänkielisen tekstin hahmottamisen vaikeuteen, että kannattaa lukea viisi ensimmäistä sivua ääneen. No, tuo toivottavasti totuttaa murreilmaisun pariin. Sillä se tosiaan kannattaa. 

Lukuiloa.

 

Antti Heikkinen: Latu

 Itselleni  on uusi tuttavuus kirjailijana tämä Antti Heikkinen.

Romaani Latu kertoo hiihtäjä Paul Pitkäsen traagisen elämäntarinan lapsuudesta aina hänen kuolemaansa asti. Koko elämä kuvataan latuna, siihen palataan aina uudestaan kirjan edetessä.

Kirjan kertoja Paul Pitkänen kertoo tarinaansa kuolinvuoteellaan sotilassairaalassa. Takaumien kautta aukeaa pikku hiljaa urheilijaksi kasvaminen, perheen ja kylän asema ja elämä 1900 -luvun alun Suomessa. Punaiset ja valkoiset pienen pojan ajatuksissa, pikkupoikien veljelliset kisailut ja isän kannustamana alkava urheilu-ura kuvaillaan monine vaiheineen. Urheilumaailma, kilpakumppanit ja tappiot ja voitot käydään läpi kaunokirjallisesti upeassa romaanissa kuvaten pojan kasvua urheilijana. 

Päässä melkein alkaa lukiessa soida Valse Triste, kun sotilassairaalan sängyllä houraileva kuoleva Paul Pitkänen koittaa takertua morfiinihuuruissaan muistoihinsa, rakkauksiinsa ja elämyksiinsä, ajatuksiin siitä millaisia polkuja ja latuja tuo erikoislaatuinen elämä kulkikaan.

Kirjailija on tehnyt hienon työn maalatessaan tutkimustyönsä löydökset meille luettavaksi tarinana, joka saa meidät aukaisemaan ajatuksemme sille, mikä elämässä todella on tärkeää.

Loppusuora elämässä, maaliviivan läheisyys pakottaa arvioimaan kaikkea koettua ja punnitsemaan mikä on todella merkityksellistä.

2022 helmikuussa Venäjan aloittama hyökkäyssota Ukrainaan tekee tästä kirjasta tällä hetkellä erittäin tärkeän luettavan. Pieni ihminen diktaattoreiden hullussa maailmassa ja hänen arvokas elämänsä saa upean valaistuksen.

Vahva suositus. Kirja on helppolukuinen tarina, missä lukija pääsee liikuttumaan moneen kertaan. Miten helpolla nykyään pääseekään verrattuna entisten aikojen elämän reunaehtoihin. 

Antti Heikkinen: Latu. 

Dan Brown: Alku (taas yksi Robert Langdon-seikkailu)

Viihdetehdas Dan Brown jaksaa tuottaa uusia pläjäyksiä teknojännäreiden, salaliittojen ja symbolien ystäville.

Tässäkin Dan Brownin teoksessa on tuttuja aineksia, siis:

• salaliito
• naispuolinen kumppani Robert Langdonin matkaan seikkailemaan
• takaa-ajoja
• uskonnosia fanaatikkoja
• taideaarteita taidemuseossa
• nykyteknologiaa, tekoäly, kännyköitä, aseita
• ja sanoinko jo takaa-ajoja
• viime hetken pelastautumisia

jne jne.

Kirja lupaa enemmän kuin antaa. Kirjassa loppuratkaisun pitäisi olla kirjan alun jännityksen rakentamisen jälkeen jotakin ennen kuulumatonta, maailmoja mullistavaa. Mutta se sitten kyllä jotenkin lässähtää. 

Tämä kirja näyttää olevan oikein teollinen tuota: se julkaistiin yhtaikaa 40 kielelle käännettynä, Kielenkäännöstyötä tehtiin kääntäjien yhteistyönä.

Tästä työprosessista kertoo esimerkiksi KirsinBookclubissa julkaistu artikkeli.

Kirja sopii vauhtiviihteenä kyllä, ja se on kuten James Bond -filmit ja vastaavat aika yllätyksetöntä luettavaa. Loma-ajaksi, ajatusten nollaamiseen?