Jonas Jonasson: Satayksivuotias, jolla mielestään oli liikaa mielessään

Veijariromaani

Pari kuukautta sitten luin edellisen Jonas Jonassonin huumoriromaanin satavuotiaasta Allan Karlssonista.

Nyt lainasin kirjastosta jatko-osan tuohon tarinaan. Kirjan alussa kirjailija kertoo, kuin anteeksi pyydellen, että ei aikonut palata enää Allan Karlssonin tarinaan. Lukijana ajattelin, että ei kuulosta lupaavalta. Monasti menestyskirjojen jatko-osat ovat väkisin väännettyjä ja niistä näkyy, että kirjoittaja koittaa suorittaa uudestaan edellisen osan menestyksen eikä se ole hyvä merkki.

Lisäksi kirjan alussa kirjailija kertoo, että nyt ei ole odotettavissa sadan vuoden mittaisia seikkailuja ja vaikuttamista maailmanhistorian tapahtumiin siinä mitassa kuin aiemmassa tarinassa. Nyt keskitytään nykyhetkeen ja ihan vähän lähitulevaisuuteen. Tämä nykyhetki on kirjan kirjoittamisen aikana noin vuosi 2017.

Kun kirjaa alkaa lukea, eteen aukeaa aika tavalla muistelemaani vuotta 2017 vastaava maailma, johon Allan Karlsson ja kaverinsa Julius Jonsson ovat joutuneet. Tapahtumat alkavat Allanin 101-vuotispäivän valmisteluilla Indonesiassa. Tarina etenee Indonesiasta Pohjois-Koreaan, Amerikan Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja Afrikkaan ja mukaan soppaa hämmentämään tulee joukko tuttuja nimiä maailmannäyttämöltä. Diplomaatteja, valtionpäämiehiä, ministereitä, neuvonantajia ja eihän tämä veijaritarina toimi ilman hämäräperäisiä konnia ja salaliittoja.

Hyvin tämä tarina pysyy koossa ja etenee. Suomalaiselle lukijalle tulee kommelluksista ehkä mieleen tyylillisesti Knalli ja sateenvarjo -tarinat, tosin turboahdettuna ja sovitettuna pohjoismaiseen maisemaan ja myös maailmannäyttämölle. Allan Karlsson on vain sellainen höppänä pappa, jolle tapahtuu ja siinä sivussa hän tulee pelastaneeksi maailman. 

Kun hekottelultaan kirjan luettuaan toipuu hiukan ja katselee nykymaailmaa, toteaa jälleen kerran: todellisuus on tarua ihmeellisempää. Oikea Trump osoittautui 2020 ja sen jälkeen hullummaksi kuin tiesimme vuonna 2017, ja Putin, hänen todellisesta  hirviömäisyydestään ei kirjailija arvannut mitään. Kuten emme mekään.

Kirja sopii Arto Paasilinnamaisesta huumorista pitäville. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, kypsää romantiikkaa unohtamatta. Nykyaika somekulttuureineen on läsnä myös Allan Karlssonin tarinassa ja elämässä. Siitäs saitte, nettinatiivit... toisaalta, siinä netin käytössä on huonojakin puolia...

Lukuiloa!

Olavi Karela: Autolla 'Kanarian saarille' eli rattijuopon päiväkirja

Nyt löytyi kierrätyshyllystä kutkuttava teos.

Jo sen otsikkokin kiinnitti huomion. Kyseessähän on sama vitsi kuin muusikko Irwin Goodmanin laulussa 1960-luvulla. Olavi Karelan päiväkirja Seutulan työsiirtolasta rattijuopoille ilmestyi vuonna 1960. Se kertoo miehestä, joka kirjoittaa päiväkirjaa kesäkuun 1959 ja syyskuun loppupuolen välillä. 

Kirja alkaa railakkaasti ja kertojan ote tuntuu olevan hyvin hallussa. Kirjan 130 sivua ovat helppoa luettavaa ja niissä kuvataan rangaistussiirtolan elämää ja arkea päivästä toiseen. Ihmisluonteeseen kuuluu myös koittaa keventää harmaata arkea ja löytää huvituksia ja ajanvietettä. Seutulan lentokenttätyömaan tapahtumat vuonna 1959 kuvataan seikkaperäisesti ja jonkin verran maailman ja Suomen tapahtumia tuolta vuodelta, vankien radiosta kuulemina ja lehdistä lukemina.

 Köyliön vankilapalo 2.7.1959 järkyttää lehdistä luettuna. Myöhemmin se tulee lähelle, kun Seutulaan tulee Köyliössä tapahtumaa todistaneita. Muitakin tuon vuoden tapahtumia kertoillaan, mm. Armin ja Gil Hilarion tulo Suomeen Super Caravellella. 

Tyylinäyte kirjan alusta. 

Kirjoittajan taito kirjoittaa pani minut etsimään tietoa Internetistä tämän kirjoittajasta.

Kävi ilmi, että kyseessä on pseudonyymi. Nimimerkin takana on Pentti Kaartinen.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Pentti_Kaartinen

Hän on wikipedia-artikkelin mukaan ollut lauluntekija ja tuntenut Reino Helismaan ja tehnyt monia laulutekstejä ja sävellyksiä. Hänen tunnetuin sävellyksensä on 1970-luvulta iskelmä Lähde Lappiin.

Aika selkeältä vaikuttaa, että Irwinin iskelmän nimi ja kertosäe on luultavasti syntynyt kirjan nasevan nimen innoittamana. Rattijuoppoustuomion pituus 2-3 kuukautta ja kesällä suoritettu tuomio ulkoilmassa selitti siirtolassa aikaa viettöneen ihon rusketuksen. Kuin olisi mies ollut etelässä lomalla ikään...

No, kirjassa kerrotaan myös, miten eräs toimitusjohtaja oli järjestänyt tuomionsa, ettei edes vaimo tiennyt, vaan luuli miehen matkustavan työasioissa ympäri Eurooppaa. Mutta en paljasta tässä enempää. 

Kirjassa kuvataan erilaisia työllisyystöitä, vankien keskinäisiä suhteita, koti-ikävää, seikkailuita ja omaisten vierailuita, kesäpäivien kulumista ja toveruutta. Vankien joukossa on väkeä kaikista yhteiskuntaluokista, mutta siirtolatyömaalla ollaan ilman titteleitä, rinta rinnan lentokenttätyömaalla raatamassa.

Olipa yllättävä ja hauska satunnaislöytö tämä kirja!

Lukuiloa!

Kari Hotakainen: Henkireikä

Romaani

Olen pitänyt Kari Hotakaisen tiiviistä kerrontatyylistä ja lyhyistä lauseista, jotka on ladattu täyteen tunnetta ja oivalluksia. Henkireikä -teos on jälleen nautittavaa Hotakaisen tekstiä.

Kirjan asetelma aukenee lukijalle vähitellen, ja tapahtumien motiivit alkavat rakentua lause lauseelta ja kappale kappaleelta. Satunnaiset tapahtumat kasvavat merkityksiltään eteenpäin vyöryväksi väistämättömäksi tapahtumaketjuksi

Hotakainen on kehittänyt taidon rakentaa lauseisiin kytkentöjä suomenkielen sanojen merkityksillä ratsastaen. Hän rakentaa avoimesti tarinan roolihenkilöt kuin venäläiset maatuskanuket kerros kerrokselta luonteenpiirteitä kasaten. Ydintunteiden ympärille tulee pintakerroksia, jotka estävät ytimen näkymästä. 

Sosiaalinen ja mukava kuoroharrastus yhdistää ihmisiä ja saa yksinäiset ihmiset kertomaan harrastuskavereilleen mielenkiintoisia asioita, joita ei välttämättä kerrota edes läheisille. Ja maailma ei ole enää entisensä.

Rikostutkija on liittynyt kuoroon, jossa kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja myös laulavat. Rikostutkijan päässä pyörivät ihmisten teot ja synkät salaisuudet, jota hän työssään kohtaa. Kuoroharrastus voisi olla hetken helpotus ja tarjota lauluharjoituksissa keskittyvistä yhteisen kuoron äänen rakentamiseen. Mutta Suntio ja Parturikampaaja haluavat kertoa uudelle kuorokaverilleen luottamuksellisesti elämästään, eikä kuoroharrastus eikä yksityiselämä ole enää kenelläkään entisellään.

Kirja on helppolukuinen ja lukijan otteessaan hyvin. Kirjan teksti on vain näennäisen kevyttä. Tyylilaji on kuin tv-sarjassa "Tummien vesien tulkit". Synkkä pohjavire, joka päällä lipuu kuitenkin humaani ajatus ihmisestä.

Lukuiloa!

Kirjasta muualla sanottua:

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/henkireika/

Tietoa kirjailijasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Hotakainen

Aiemmin olen lukenut Hotakaisen tuotannosta romaanit:

• Buster Keaton
• Klassikko
• Huolimattomat
• Ihmisen osa
• Jumalan sana
• Luonnon laki

Johannes Lahtinen: Galileo

Romaani 

En ole aiemmin lukenut mitään Johannes Lahtiselta, joten en tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta. Kirjan nimi ja sivumäärä viittasivat tietopuoliseen kaikkien tunteman tiedemiehen tarinaan, jonkinlaiseen elämäkertaan, jossa käydään päähenkilön elämä pääpiirteissään dramatisoiden läpi, kirjailijan ottamin kerronnallisin vapauksin. Osoittautui, että noita kerronnallisia vapauksia oli itselleni jopa liian paljon, kirjan lukeminen ei ollut enää kaikin osin sujuvaa ja hauskaa.

Kirjan kerronta tuntuu olevan paikoitellen tyylilajiltaan Monty Pythonin "Holy Grail" -elokuvasta repäistyjä tappelu kohtauksia ryyditettynä Putous-sketsihahmojen tapaisella henkilögallerialla. Päähenkilö Galileo on omahyväinen öykkäri, joka viinipäissään tekee keksintöjään ja kirjoittaa teoksiaan, perheensä ja sisartensa perheen elättäjänä ja Italian valtioiden ruhtinaiden ja kardinaalien narrina. 

Hämmästyttävät löydöt ja matemaattiset keksinnöt eivät ole mitenkään kirjassa pääosassa vaan paikoitellen kuljetaan viitanliepeet ja saappaat sonnassa ja nyrkit heiluen kapakasta kapakkaan ja nöyryytyksestä toiseen. 

Kirjan kielikuvat ovat runsaita ja uuvuttavia, minulle ne häiritsivät tarinan etenemistä monessa kohtaa kun kirjan tyylistä tuli lörpöttelevää ja jaarittelevaa. Nokkelat vitsit ja stadin slangi kirjan sivuhenkilöiden suussa vieraannuttaa lukuelämystä, nykyajan sananlaskut ja lastenlaulujen väännökset sijoitettuna Galileon aikaan häiritsivät itseäni paikoitellen. Ilmankin niitä kirja olisi ollut hauska luettavaa. Liika ilveily rasittaa. 

Kirjan lopussa kirjailija jälkisanoissaan kiittää Tapio Markkasta ja Raimo Lehteä käsikirjoituksen tarkastamisesta, joten ilmeisesti nuo tähtitieteen historiaan perehtyneet professorit ovat antaneet siunauksensa ainakin kirjan joidenkin henkilöiden kuvaukselle (Giordano Bruno, Johannes Kepler, Simon Mayr (Marius), Nicholaus Kopernikus, Leonardo da Vinci, Tycho Brahe, Christopher Clavius mm).

Kirjan kerrontatyyli siis on perin karnevalistista tapahtumien ja sattumusten vyörytystä, kuvaelmaa kuvaelman perään. Kyllä siitä jonkunlainen kuva Galileon elämästä ja elämäntapahtumista syntyy, toki, mutta miten todenmukainen se sitten lienee.

Tästä kirjasta olisi voinut syntyä hieno, freskomainen runsas ja upea lukuromaani. Nyt on kirjan luettuani tunne, että olen lukenut vain mahtavan, uuvuttavan määrän tekstiä joka pyrkii olemaan anekdootteja ja sketsejä tiedemiehen resuisen elämän varrelta.

Kaunein ja hienoin hetki kirjaa lukiessa on kirjan loppuosassa sivuilla 633-640 oleva kuviteltu Galileon kirje Miltonille, missä on hienoa elämänfilosofiaa sivukaupalla. Siinä teksti hengittää ja elää, sitä lukiessa kokee sivistyvänsä ja miettii omaa paikkaansa suhteessa ihmiskuntaan ja universumiin. 

Galileo -kirjan arvio Turun Sanomissa:

https://www.ts.fi/kulttuuri/838830

Savon Sanomissa:

https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/3101088

Itseänikin kiinnostaa optiikka ja kaukoputket, panen tähän vielä kiinnostuneille linkin Ursan esitelmään kaukoputken historiasta:

https://www.ursa.fi/yhd/komeetta/esitelma/HMaattanen.htm

Tähän linkki wikipedia-sivuun Galileo Galileista: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Galileo_Galilei

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Romaani/historiallinen

Olen viime aikoina lukenut J. Pekka Mäkelän scifi-kirjoja. Tämä Hunan ei ole scifi -kirja ja on erilainen aiheeltaan ja syntytavaltaan. Kirja perustuu kirjailijan kummitädin päiväkirjoihin vuosilta 1934-1946, jolloin hän oli Kiinassa lähetystyöntekijänä ja opettajana. Kuten historiasta muistetaan, nuo ajat olivat Kiinassa erittäin levotonta aikaa. Japanilaiset terrorisoivat julmasti Kiinaa jo 1930-luvulla. Maailmansota ja kommunistien liikehdintä tekivät väestölle lisää ongelmia. Puute ja köyhyys kantaväestön keskuudessa oli yleistä. Vanhat rakenteet ja perinteet ohjasivat yhteiskuntaa. Lisäksi eurooppalaiset lähetystyötekijät toivat omia ajatuksiaan ja aatteitaan kansan tietoon.

Kirja oli Finlandia-ehdokkaana. Luettuani kirjan, ymmärrän hyvin miksi. Kirja on sukellus kulttuurien  vuorovaikutukseen ja kuvaa kaikkea sitä pahuutta, mitä sota voi viattomille aiheuttaa. Nyt, vuonna 2023 kun Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on jatkunut jo toista vuotta, on kirja entistä ajankohtaisempi. Butchan ja Mariupolin terroriteot Ukrainassa vertautuvat Nankingin terroritekoihin 1930-luvun lopulla. 

Mäkelän taidot dialogiin ja tarinan kuljetukseen ovat tuttuja jo hänen scifi-kirjoistaan. Tässä Hunan-teoksessa on mukaan taitavasti otettu kummitäti Helvi Södermanin päiväkirjojen tekstiä. Uskon, että juuri nuo kalliit suvun muistot Kiinan-tädistä ovat panneet kirjoittajan toimimaan pieteetillä, kunnioittaen tädin kokemuksia. Ympärille punottu fiktiivinen tarina on siitä saanut hyvän rungon, minkä päälle rakentaa roolihenkilöt ja tapahtumien kuvaus.

Kirja on vaatinut paljon tutkimustyötä ja selvittelyä. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo siitä. Detaljeja riittää kirjassa niin maisema- ja luontokuvauksessa kuin myös kulttuuriviittauksissa ja kansan kuvauksissa. Upea episodi on eräs tähtikirkkaan yön kuvaus, missä tarinan eurooppalainen henkilö Johan Caspar Wolff katsoo yön tähtikuvioita ja toteaa niiden aseman: Otava matalalla pohjoisessa, kesäkolmion tähdet ja tähtikuviot kauniisti kuvailtuna.  Tähtiharrastajana vaikutu kuvauksesta. Jokimaisemat ja vuoristoseutu sekä buddhalaiset palatsit jäävät kerronnassa mieleen sekä ahtaat ja vilkkaat kaupungit ja maaseudun elinkeinot. Tietysti myös lähetystyöntekijöiden arki lähetysasemillaan sekä heidän muodostamansa verkostomainen toiminta ja kansan opettaminen.

Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Liu Chin-Chih, nuori tyttö, jonka karu kohtalo kulkee läpi kirjan. Pala kurkussa saa lukea hänelle tapahtunutta. Kirjan kerronta on tosin kuten lukemissani Mäkelän scifi-kirjoissa sellaista, missä näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen. Kirjan printtiversiossa lukijan helpotukseksi sivujen alalaidassa lukee pienin kirjaimin  kenestä on kyse ja mikä vuosiluku meneillään. Itse luin kirjan lähes yhteen menoon, kahdessa illassa, jolloin tarinan lanka ei katkennut. 

Hauska yksityiskohta kirjassa on sivuhenkilönä esiintyvä suomalainen upseeri, jonka motiiveista ei ole selvää kuvaa suhteessa sotaan ja sotiviin valtioihin eikä lähetysaseman työntekijöihin. Hän vain piipahtaa asemalla ja julistaa rotuoppiaan ja kansojen eriarvoisuutta ja sitä, ettei surkeasta kiinalaisesta kansasta voi ikinä tulla mitään. Fasistinen saksalainen ajattelu on lyönyt täysin läpi hänen ajattelussaan. Kirjailija selvästi tämän tyypin kirjoittaessaan kommentoi sarkastisesti rooliinsa jämähtänyttä ja ahdasmielistä 1930 -luvun ihmistä. Sellaisella ei tietysti voinut olla aavistustakaan nykykiinasta, joka on kohonnut ehkä tärkeimmäksi talousmahdiksi 2000 -luvulla ja harpannut takapajuisuudesta ultramoderniksi yhteiskunnaksi. Kirja on kirjoitettu vuonna 2018 ja kirjailija on matkustanut Kiinassa, käy jälkisanoista kirjassa ilmi.

J. Pekka Mäkelä on tässä kirjoittanut parhaan teoksensa. Upea lukukokemus, suosittelen. Finlandia-ehdokkuus oli täysin ansaittu.

Kirsin bookclub arvioi Hunan-teosta:

https://kirsinbookclub.com/2019/03/j-pekka-makela-hunan-lahetyskutsu-vei-kiinaan/

Heikki Kännö: Sömnö

Romaani/spefi/veijariromaani

Heikki Kännö yllätti minut esikoisromaanillaan Mehiläistie, josta bloggasin äskettäin. Näin verkossa hyviä arvioita hänen seuraavasta romaanistaan Sömnö ja päätin tarttua tähän kirjaan. Kyllä kertojanote pitää edelleenkin. 

Romaanissa "Sömnö" Heikki Kännön mielikuvitus on maalannut hurjan veijaritarinan. Sukuromaaniksikin kirjaa voisi nimittää. Werner H. Berger on elänyt mielenkiintoisen elämän. Hänen elämäntarinaansa kirjoittaa kärsivällisesti Isak Severin. Hän tekee pikkutarkkaa selvitystyötä ja kuuntelee Bergerin perheenjäseniä ja avaa meille lukijoille kaleidoskooppimaisen tarinan, missä köyhästä kraatarin pojasta Samuelista tulee kantaisä rikkaalle teollisuussuvulle. 

Tarina vie lukijan Itävaltaan, Ranskaan, Kongoon, Ruotsiin ja jälleen kertomusta ryydittää okkultismi ja noituus, maailmansota, siirtomaarikkaudet, taidegalleriat ja musiikki, Wagnerin oopperat ja rakkaus, mustasukkaisuus, pakkomielteet ja perversiot.

Tarina on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti ja herkullisesti, että kirjaa tuskin malttaa laskea käsistään. Tarinankerronnan tyyliin kuuluvat hauskat kielikuvat ja kieli poskessa kerrotut anekdootit. Maisemakuvaukset ja luontokuvaukset ovat taitavaa ja aistivoimaista kerrontaa. Meren ja saunan tuoksut tuntee nenässään, afrikkalaisen helteen armottomuus ja ranskalaiset kaupungit kokee lukiessaan elävinä.

Tarinan kertoja, elämäkerturi Isak Severin pääsee epämääräisillä keinoilla kunkin perheenjäsenen lähipiiriin haastattelemaan näitä perheen suvun oudosta historiasta. Alkoholia ja suostuttelutaitoa, hyviä illallisia viineineen tai mainiota seuranpitoa ja psykologista silmää vaaditaan, jotta itse kunkin sanainen arkku aukeaa kertomaan näkemystään tapahtumien kulusta. Ja koska jokaisella on oma näkemyksensä tapahtumien kulusta, ei noihin muistoihin voi luottaa, kuten ei muistoihin yleensäkään. Joten aukkopaikat täyttyvät käsityksillä ja kuvitelmilla ja häpeämättömillä valheilla, tai mistäs lukija sen voi tietää - ehkä mystiikalla!

Suvun tarina ulottuu 1800 -luvun lopun vuosikymmenistä aina 2010 -luvulle asti. Loppuhuipennus koetaan perheen kesäsaarella. Sömnö on paikkana kuvattu myyttiseksi paikaksi, jossa wagneriaaninen tapahtumien kulku saa dramaattisen päätepisteensä.

Hienoa viihdettä tämmöinen, taas kokee sivistyneensä kun on kirjan saanut luettua läpi. Heikki Kännö vie lukijaa melkoiselle matkalle jälleen.

Sömnö -kirjasta blogattua toisaalla:

https://tuijata.com/2019/07/29/heikki-kanno-somno/

Runeberg-palkinto Sömnö -romaanille, juttu Kansan Uutisissa:

https://www.ku.fi/artikkeli/4031453-runeberg-palkinto-heikki-kannon-somnolle

Suosittelen viihteeksi, kirja on kuin sekoitus salaliittotarinoita ja mystiikkaa Dan Brownin tyyliin, veijariromaaneita Jonas Jonassonin ja Arto Paasilinnan tapaan, seikkailutarinaa Outsiderin Pekka Lipponen -tarinoiden hengessä... historiallisia romaaneita unohtamatta, joissa päähenkilöt paiskataan tapahtumien pyörteisiin historian vyöryessä omalla painollaan eteenpäin. 

Lukuiloa!

Ali Smith: Syksy

 romaani

Ali Smith on jälleen uusi kirjailijatuttavuus minulle. Hän on 1962 syntynyt skotlantilainen ansioitunut kirjailija, jonka vuonna 2016 ilmestynyt teos "Autumn" on ilmestynyt suomeksi nimellä "Syksy" vuonna 2022.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ali_Smith

Syksy on lukukokemuksena meditatiivinen. Siinä päähenkilönä on Elisabeth Demand, noin 30 -vuotias nainen, joka käy hoitokodissa tapaamassa vanhaa miestä, joka on elänyt pitkän elämän. Tämä mies, Daniel Gluck, on 101 -vuotiaana vuoteenomana ja Elisabeth käy hänen luonaan viikoittain lukemassa ja pitämässä seuraa vanhukselle.

Kummankin henkilön elämän käänteitä avataan ja niissä paljastuu elettyä ja koettua elämää ja ystävyyttä, toveruutta ja rakkautta. Elisabethin äiti on tutustuttanut nuoren 11-vuotiaan Elisabethin uuteen naapuriin, herra Gluckiin, josta tulee tytölle hyvä ystävä lopuksi ikää. Naapuri on elänyt rikkaan elämän ja opettaa tytön löytämään maailman, jonka kertomukset avaavat. Eivätkä vain mitkä tahansa kertomukset, jotka kuka tahansa kertoo, vaan kertomukset, jotka voi itse luoda. Kyseessä on luomisen ylistys, joka pikku hiljaa avautuu Elisabethille.

Hoitokodissa sekä Elisabeth vierailulla vuoteen äärellä että Daniel sairasvuoteellaan torkahtelevat ja näkevät unia. Välillä unet ovat surrealistisia ja välillä realistisia. Ne kuitenkin avaavat näkymän kummankin ihmisen menneeseen elämään. Mikä on totta ja koettua, mikä taas vain uneksittua ei ole aina selvää. Kyse on muistoista, joita ihminen kantaa mukanaan.

Elisabet tekee väitöskirjaa 1960 -luvulla eläneestä poptaiteilijasta nimeltä Pauline Boty. Kirjassa kerrotaan Botyn taiteesta ja taiteen tekemisestä yleensäkin. Ote on feministinen, ilmeisesti englantilaisessa ympäristössä se korostuu, koska uskoakseni maassa on ainakin ollut melko konservatiivinen tapa ajatella miesten ja naisten rooleista ja ammateista. Kirja sivuaa myös Brexitin tuntoja päähenkilöidensä elämässä, mutta kannanotot ovat suhteellisen kesyjä. No, siihen kyllä viitataan, miten Brexit kansakuntaa jakoi kahteen leiriin.

Kirjan teksti on paikoin runollista ja sisältää uninäkyjä ja tunne-elämän kuvausta. Tunne on surumielinen, syksyä eletään vuodenaikana ja hiljaa pois hiipuvan vanhuksen elämässä.

 Kirja on ensimmäinen osa kirjailijan "Vuodenaikakvartettia"

Tuolla eräs arvio kirjasta:

https://luminenomena.blogspot.com/2022/10/ali-smith-syksy.html

Heikki Kännö: Mehiläistie

 romaani/ spekulatiivinen fiktio

Satunnainen provosoimaton haahuilu kirjastossa ja divareissa tuottaa joskus hienoja osumia. No hiukan tämän "Mehiläistie" -kirjan kansiliepeiden tekstit hehkutti kirjaa ja kirjailijaa, mutta ajattelin, että kyseessä on vain pakollinen  mainospuhe. Kyseessä olikin kerrassaan huikeaa tekstiä ja erittäin kiinnostava lukukokemus.

Tässä kirjassa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä jännityksen ystäville. Samassa kirjassa on spekulatiivista aikamatkailua ja rinnakkaistodellisuuksia. Shamanismia ja natseja unohtamatta.

Joten vertailukohtaa voi hakea moneltakin suunnalta, paitsi että ehkä ei kannata. Kirjailijan kertoma tarina on jännittävä ja liikuttava ja sivistävä. Siinä on huumoria ja jännitystä. Toisaalta virnuillaan taidemaailman traditioille, gallerioille ja huikeiksi pumpatuille taideteosten hinnoille. Sen maailman kirjailija taatusti osaa, onhan hän ammatiltaan myös kuvataiteilija. Modernit taiteiden koulukunnat ja niiden julistamat aatteet ovat tarinan suola, henkilöhahmot ja niiden toiminta on tarinan pippuri. Ja liemenä tosiaan on historia ja vaihtoehtoinen historia ja rinnakkaistodellisuudet.

Kirjassa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan taiteilija Joseph Beuys olisi hallinnut hurjia shamanistisia kykyjä.

Nämä kyvyt haluaa hallintaansa Alfred Riemann, joka on saksalaisten natsiokkultistien tapaan hakemassa tietoa laajemmasta maailmasta, jostakin, joka on tavallisen maailman tuolla puolen. Hän seuloo ryhmineen keskitysleirivankeja ja tekee ihmisillä kokeilta ja mittaa yliaistillisia kykyjä, telepatiaa, telekinesiaa, ennustamista ja muita yliluonnollisia kykyjä. Hänellä on apunaan psykopaattisia henkilöitä puristamassa esiin mahdollisia kykyjä ja tutkimassa valheenpaljastuksella, kuinka vilpittömiä koehenkilöt taidoissaan ovat.

Tarina jatkuu Saksan sotavoimien tappion ohi 1960 -luvulle ja Berliinin taidepiireihin, jonne parikymppiset nuoret Klaus ja Dora karkaavat Itä-Saksan puolelta. Alkaa taideteosten ja performanssien ja pikkurikosten täyttämä episodi, joka johtaa Doran ja Klausin Joseph Beyusin taidekouluun ja apulaisiksi. 

Tarinaa ohjaava salaliitto jatkuu läpi vuosikymmenten melkoisten juonenkäänteiden kautta Düsseldorfista New Yorkin taidemaailmaan ja aina 2000 -luvun alkuun. Kirjan loppuessa huomaa sivistyneensä, viihtyneensä ja ällistyneensä. 

Suosittelen ehdottomasti!

https://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Beuys

Arvio kirjasta Tähtivaeltaja -blogissa (sisältää juonipaljastuksia):

https://tahtivaeltajablogi.com/2017/07/06/kirjat-heikki-kanno-mehilaistie/

Lisätietoa kirjailijasta: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_K%C3%A4nn%C3%B6

J. Pekka Mäkelä: 391

 romaani/scifi

Nyt oli lukuvuorossa J. Pekka Mäkelän romaani "391".  kirja on ilmestynyt vuonna 2004. Wikipediassa kerrotuissa biografiatiedoissa se näyttäisi olevan kirjailijan esikoisromaani.

Kirja on aikamatkustuksesta kertova seikkailukertomus tyylilajiltaan. Hoitokodissa töissä ollut mieshenkilö onkin ollut aikamatkailija. Hän on käynyt Egyptissä outojen sattumusten seurauksena. Ja hän on kokenut siellä ollessaan perin merkillisen episodin: hänen on pitänyt työkseen auttaa ajassa historiaan matkustaneita tulevaisuuden aikamatkaajia pelastamaan tuhoutuneen Aleksandrian kirjaston mittaamattoman arvokkaista kirjoja.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Kirjan ensimmäinen aikataso on vuosi 1989, jolloin kirjan päähenkilö alkaa tilittää työkaverilleen, miten hän joutui matkustamaan ajassa. Toinen aikataso kertoo siitä, mitä historiallisessa Egyptissä oleva aikamatkustajien joukko tekee.

Kumpikin taso etenee tyylikkäästi. Historian ajanjaksoon, jolloin kristityt ottavat haltuunsa Aleksandrian ja tuhoavat pakanalliset kirjoitukset sisältyy paljon dramatiikkaa. Mistään historian oppitunnista tämä kirja ei käy, mutta vauhdikas seikkailukertomus pitää kyllä lukijaa otteessaan ja viihdyttää. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._Pekka_M%C3%A4kel%C3%A4 

Tuolla seikkaperäinen arvio kirjasta:

https://lysmasken.net/critic/j-pekka-makela-391/

J. Pekka Mäkelä: Alshain

 romaani/scifi

Tutustumiseni J. Pekka Mäkelän scifi -tuotantoon on edennyt nurinkurisesti näiden Alshain -tarinoiden kohdalla. Ehdin lukea tätä Alshain -teosta seuraavan kirjan "Alas" ensin, siinä kirjassa on esitelty sama tapahtumapaikka, mutta tapahtumien keskiössä on avaruushissi ja sen sortuminen.

Tuolla mietteitäni Alas -teoksesta:

https://seponkirjalistat.blogspot.com/2023/04/j-pekka-makela-alas.html

Alshain -teosta lukiessani en kokenut yhtään, että teos paljastaisi mitään siitä, mitä myöhemmässä tarinassa tulee tapahtumaan. Kummankin  kirjan kerronnan rakenne on sellainen, että joukko ihmisiä katselee tapahtumia ja jäsentää näkemäänsä ja kokemaansa omaan henkilöhistoriaansa pohjautuen. Omat kokemukset ohjaavat sitä, miten kukin henkilö ajattelee ja miten ajatusten synnyttämä toiminta ilmenee. 

Kukaan henkilöistä ei ole yksiulotteinen ja täysin mustavalkoinen ajatuksissaan. Ehkä lähimmäksi mustavalkoista ajattelua menevät ajatukset ja teot julmalla salaisen palvelun miehellä.

Kirjojen kuvaama maailma on karikatyyri maailmasta, jossa sokea usko tieteen erehtymättömyyteen on vuosisadoiksi leimannut yhteiskuntaa. Tutkimusta tehdään, mutta se etenee hitaasti, sillä vanhoja tutkimustuloksia on tuhottu, koska ne eivät sovi ajateltuun nykyiseen totuuteen. Planeetan muutaman miljoonan asukkaan elämää kontrolloidaan monin tavoin ja maalaiset (=maapallolta muuttaneet tulijat) leimataan ennakkoluuloisesti väärien aatteiden tai oppien tai terrorismiepäilyjen takia. Maapallolta 50 valovuoden päästä muuttavia ihmisiä epäillään ja tarkkaillaan. Ja maapallolta tulleiden ihmisten kerrotaan olevan villi-ihmisiä ja raakalaisia ja heistä kerrotaan kaikenlaisia muitakin poliittisesti tarkoituksenmukaisia ennakkoluuloja omalle väestölle. (Kuulostaako tutulta?)

Kirjan tapahtumat alkavat, kun maapallolta tulee mieshenkilö opettajaksi yliopistoon. Hänen tehtävänsä on tutkia kulttuuriantropologiaa, mutta hän tuo mukanaan kitaran ja päätyy musiikinopettajaksi. Kirjassa kuvataan myös musiikkiin suhtautumista Alshain -planeetalla: improvisaatiota ei tunne kukaan, sävellystyö ja musiikin esittäminen tehdään pikkutarkasti sääntöjen mukaan. Samaa sääntöihin nojautumista tapahtuu tieteessä ja taiteessa muutenkin.

Planeetta on itsessään outo, hyvin outo. Ja planeetan suuri salaisuus aukeaa pikku hiljaa, kunhan kaikki kirjassa tapahtumien todistajina olevat henkilöt ovat tarinansa kertoneet.

Kirjailija on onnistunut tekemään sen, mikä scifi-kirjoissa on hienointa: luomaan uskottavan maailman omine sääntöineen ja sitä kuvatessaan samalla kuvaamaan jotakin yleistä meistä ihmisistä. Kirjaa lukiessa tuo outo Terratertia -planeetta (joksi paikalliset sitä kutsuvat) näyttäytyy lukijalle arkisena. Mutta sen maailman omat säännöt ja scifi-maailman teknologiat takaavat lukijalle runsaasti hämmästelyä ja ihastelua. 

Aurinkomme, jota maapallo kiertää,  näkyy öisin planeetan taivaalla himmeänä tähtenä Altair-tähden vieressä, kaksoisaurinko antaa punaisella hehkullaan öihin omaa valoaan. Ja avaruushissit päiväntasaajilla avaruussatamina kertovat ihmisen nerokkuudesta - ja haavoittuvuudesta. 

Jälleen hieno lukuelämys J. Pekka Mäkelän tuotannosta.

Arvio Turun sanomissa: 

https://www.ts.fi/kulttuuri/1074167337  

Orvokki Autio: Merkki päällä

 romaani

Orvokki Aution kirjoja en ole tätä ennen lukenut. Oletin, että saan lukea jämerää tarinaa pohjanmaalaisesta elämäntavasta jossa ei juuri turhille hymyillä. Osoittautui, että olen tuskin ollenkaan oikeassa.

"Merkki päällä" on pesäpallotermi. Vaikka Ulvilassa asunkin, en silti itse tunne kovin hyvin nykyistä tapaa pelata pesäpalloa, mutta termi on tuttu. Kirjassa termi esiintyy surullisessa muodossa eikä aivan mitenkään pesäpallopelikään ole kirjassa kuin pienenä viittauksena. Eräs kirjan keskeinen henkilö piipahtaa pesäpallokentällä kotikylässään, surullisissa merkeissä.

Kirja kertoo tummasävyisesti sukutarinaa missä asiat eivät mene kuten olettaisi. Perhe on särkynyt, vaimo on ottanut eron läheisriippuvaisesta miehestään ja muuttanut Pohjanmaalta Tampereelle lapsineen jo kymmenen vuotta sitten. Vaimo, Armi, saa arkiseen elämäänsä hengähdystaukoja lähettäessään lapset anoppilaan, missä asuu myös tuo mies, Olavi, josta Armi otti eron.

Anoppi on pohjanmaalainen perusemäntä, kaikkine kliseineen. Jämerä, jyräävä, alistava, väheksyvä kaiken paremmin tietävä anoppi. Ei ihme, että Armi päätti lähteä Pohjanmaalta Tampereelle. Elämä Tampereella pienipalkkaisena myyjänä ja lasten kasvattaminen, kun lasten murrosikä tulee päälle ei ole helppoa. Mutta ainahan lapset voi lähettää lomilla anoppilaan. Lapset ovat aluksi viihtyneet anoppilassa, mutta vanhempi lapsista Tiina on 15-vuotias ja ei enää sopeudu elämään kotona eikä anoppilassa. 

Yhteenotto siitä tulee monellakin tasolla. Läheisriippuvaisuus ja ajatus pohjanmaalaiseen tapaan siitä, että ei vaan joudu häpeään mistään asiasta suistaa asiat pahasti raiteiltaan kirjassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat entiseen kotikaupunkiini Tampereelle 1970-luvun puoliväliin. Tutut paikat ja kadut ja talot muodostavat minulle lukijana nostalgisen näyttämön, jossa kirjan päähenkilöt toimivat. Kirjailija varmasti tuntee paikat itsekin, niin elävää on kerronta. Ja se pohjalainen murre, jolla kirjan dialogi on kirjoitettu antaa kirjaan ihan upean vivahteen, tuo mukaan omanlaisensa "kulttuurin".  Kirjan huumori on sellaista synkkää ja mustaa, siihen täytyy hiukan totutella. Ihan kuin televisiosarjassa "Tummien vesien tulkit". Orvokki Autio osaa luoda tunnelmia ja virittää ihmisten välisiä jännitteitä loistavasti. 

Lisätietoa kirjailijasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Orvokki_Autio 

Tuolla blogissa ilmenee. 

https://psrakastankirjoja.blogspot.com/2012/02/orvokki-autio-pesarikko.html

että Merkki päällä on viimeinen  osa trilogiaa, jossa kerrotaan sukutarinaa Pohjanmaalta. Täytyypä lukea muutkin osat, sen verran herkullista kerrontaa on tässä nyt lukemassani. ja noiden trilogian muidenkin osien nimet taitavat viitata pesäpallotermeihin: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki Päällä (1985)!

J. Pekka Mäkelä: Alas

romaani/scifi

J. Pekka Mäkelän tuotantoon perehtymiseni jatkuu. En ole edennyt kronologisessa järjestyksessä vaan sen mukaan, mitä kirjastosta on kulloinkin ollut saatavilla.

Romaani Alas käy läpi Alshain -tähteä kiertävälle planeetalle asettuneen ihmisten siirtokunnan katastrofin usean todistajan kokemana. Kirjassa ei ole erityistä päähenkilöä, vaan kertojan rooliin asettuu muutama tapahtuman kokenut, joilla kullakin on eri tarina kerrottavanaan tapahtumista. Lukija saa kokeakseen mahtavia elämyksiä kirjailijan maalatessa näkyviin upeita planetaarisia maisemia ja yksityisten ihmisten pieniä ja suurempia kohtaamisia: rakkautta, petosta, kaipausta mustasukkaisuutta, eron haikeutta ja ylpeyttä.

Ajatus avaruushissistä ei ole uusi. Arthur C. Clarke kuvasi romaanissaan "Paratiisin suihkulähteet" tuollaisen hissin käyttöä. Ongelma avaruuslennoissa on maan painovoimakuilusta nousemiseen tarvittava energiamäärä ja polttoaineen kulutus rakettimoottoreissa. Avaruushissillä voisi nostaa hyötykuormia avaruuteen tehokkaasti. Mutta tällä hetkellä vielä avaruushissit ovat tieteiskirjallisuuta, tarvittavat kevyet ja lujat rakenteet ja teknologia, millä tuommoisen hissin saisi rakennettua puuttuvat.

Yhtä kaikki Alas -kirjan tulevaisuudessa Alshain tähteä kiertävällä planeetalla, jolla on ihmisasutusta on huikeita avaruushissejä käytössään. Ja kirjan alku heittää lukijan tapahtumien pyörteeseen: hissi romahtaa ja hissin romahduksen yhteydessä turistioppaana toimiva Mafalda pelastaa hissiaulasta turistiryhmän hissiin ja matkalle alas joutuessaan itse samalla oudon väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. 

Näyttämö on asetettu, torni hajoaa. Kuka sen aiheutti ja miksi? Kirjan kappaleet tuovat esiin Mafaldan ex-puolison ja tämän uuden naisystävän kokemukset romanttiseksi aiotussa kohtaamisessa painottomassa hotellissa, hotellin ja tornin omistajan kokemukset sekä maapallolta palanneen laittoman maahantulijan kokemukset.

Nuo kaikki kokemukset kootaan kirjan lopussa yhteen tavalla, jota lukija ei saata arvata. J. Pekka Mäkelä onnistuu yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen ja kirjasta kasvaa suuren luokan seikkailu, jossa on kysymys jostakin paljon suuremmasta kuin vain 40 000 kilometriä korkean tornin särkymisestä ja sen aiheuttamista vaikutuksista planeetalle ja sen asujaimistolle. Tarinaan kytkeytyy poliittisia salaliittoja ja vallanhimoa sekä ahneutta ja ihmisten lyhytnäköistä oman edun tavoittelua. Ja jotain salaperäistä, mikä liittyy planeetan olemukseen.

Oli pakko klikata auki tietokoneen ruudulle tähtikarttaohjelma Stellarium ja katsoa, kumpi Altair -tähden vieressä olevista tähdistä on tuo Alshain, jolle kuuluvaan fiktiiviseen planeettakuntaan nämä tapahtumat sijoittuvat. Elämme jännittäviä aikoja, kun tähtitieteessä 1990 -luvun jälkeen on opittu löytämään eksoplaneettoja tähdiltä ja on paljastunut, että tietomme siitä, millaisia planeettakunnat ovat on rikastunut todella paljon. 

Silti aina viehättää päästä hyvän kertojan matkassa tekemään mielikuvitusmatkoja toisiin maailmoihin joissa on toiset säännöt ja olosuhteet, vaikka nuo maailmat olisivatkin ihmiselle elinkelpoisia. Seuraavaksi täytynee hakea lisää myös J. Pekka Mäkelän kirjoittamaa kirjallisuutta tai scifiä. Suomalainen scifi (Isomäki, Sinisalo, Mäkelä, Tontti, Forsgren jne) elää ja tuottaa mielenkiintoista luettavaa.

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/alas/

Suosittelen Stellarium -ohjelmaa tähdistä kiinnostunelle. sen saa ladattua ilmaiseksi tuolta:

https://stellarium.org/

J. Pekka Mäkelä: Karsta

 romaani/scifi

Aloitin J. Pekka Mäkelän tuotannon lukemisen vuosia sitten lukemalla teoksen Nedut. Äskettäin sain luettua kirjan Pahasilmä, ja kiinnostuin lukemaan lisää tältä kotimaiselta scifi -kirjailijalta. Nyt oli vuorossa kirja Karsta. Lukuvuoroaan odottelee vielä kirja nimeltä Alas.

Karsta johdattaa lukijansa Jupiterin kiertoradalla liikkuvalle alukselle, jonka miehistön tehtävänä on siivota äskettäin käydyn avaruussodan jäänteitä. Kirjan päähenkilö Tria komentaa pientä ryhmää, jossa on maan asukkaita, jotka ovat olleet sotaa paossa tai vastarintatoiminnassa. Sotaa on käyty mitä ilmeisimmin hyökkäyssotana muita avaruuden asukkaita vastaan, sota on hävitty ja sen jälkiä siivotaan.

Jupiterin kiertoradalla kohdataan kaksi osin romuttunutta alusta. Alusten miehistö on kuollut, joten siivoojien tehtävänä on kerätä ruumispusseihin sodassa tai sen jälkeen avaruudessa kuolleet ja luetteloida löydetyt.

Aivan kaikki eivät ehkä kuitenkaan ole kuolleet. Kirjan päähenkilö Tria joutuu pohtimaan suhdettaan sotaan ja matkatovereihinsa ja miettimään ihmisten motiiveja sotaan. Kirja kasvaa kertomukseksi, jossa sodan merkitys ja tarkoitus kyseenalaistetaan. 

kirja pitää lukijan hyvin otteessaan. Scifi-maisemana Jupiterin kiertoradalla manööverejään tekevä avaruusalus siivoamassa sodan jälkiä on pätevästi kuvattu. Painottomuudessa liikkuminen ja keinopainovoiman avulla luotu tila aluksen sisälle on mutkikasta. Aluksen työt tehdään kolmessa vuorossa ja eri vuorojen keskinäinen vuorovaikutus ei ole ihan kitkatonta. 

Salaliittoteoriat ja luottamuksen puute ihmisryhmiin ja totuuden muokkauksen vaarat nostetaan hyvin esiin. Kirja kannattaa lukea vielä nyt vuonna 2023, sen sanoma ei ole vanhentunut yhtään. Pikemminkin päin vastoin.

Kirjailijan johdatus teokseen:

https://www.yrttimaa.net/karsta.html

Kirjailijasta wikipediassa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._Pekka_M%C3%A4kel%C3%A4