Jonas Jonasson: Satayksivuotias, jolla mielestään oli liikaa mielessään

Veijariromaani

Pari kuukautta sitten luin edellisen Jonas Jonassonin huumoriromaanin satavuotiaasta Allan Karlssonista.

Nyt lainasin kirjastosta jatko-osan tuohon tarinaan. Kirjan alussa kirjailija kertoo, kuin anteeksi pyydellen, että ei aikonut palata enää Allan Karlssonin tarinaan. Lukijana ajattelin, että ei kuulosta lupaavalta. Monasti menestyskirjojen jatko-osat ovat väkisin väännettyjä ja niistä näkyy, että kirjoittaja koittaa suorittaa uudestaan edellisen osan menestyksen eikä se ole hyvä merkki.

Lisäksi kirjan alussa kirjailija kertoo, että nyt ei ole odotettavissa sadan vuoden mittaisia seikkailuja ja vaikuttamista maailmanhistorian tapahtumiin siinä mitassa kuin aiemmassa tarinassa. Nyt keskitytään nykyhetkeen ja ihan vähän lähitulevaisuuteen. Tämä nykyhetki on kirjan kirjoittamisen aikana noin vuosi 2017.

Kun kirjaa alkaa lukea, eteen aukeaa aika tavalla muistelemaani vuotta 2017 vastaava maailma, johon Allan Karlsson ja kaverinsa Julius Jonsson ovat joutuneet. Tapahtumat alkavat Allanin 101-vuotispäivän valmisteluilla Indonesiassa. Tarina etenee Indonesiasta Pohjois-Koreaan, Amerikan Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja Afrikkaan ja mukaan soppaa hämmentämään tulee joukko tuttuja nimiä maailmannäyttämöltä. Diplomaatteja, valtionpäämiehiä, ministereitä, neuvonantajia ja eihän tämä veijaritarina toimi ilman hämäräperäisiä konnia ja salaliittoja.

Hyvin tämä tarina pysyy koossa ja etenee. Suomalaiselle lukijalle tulee kommelluksista ehkä mieleen tyylillisesti Knalli ja sateenvarjo -tarinat, tosin turboahdettuna ja sovitettuna pohjoismaiseen maisemaan ja myös maailmannäyttämölle. Allan Karlsson on vain sellainen höppänä pappa, jolle tapahtuu ja siinä sivussa hän tulee pelastaneeksi maailman. 

Kun hekottelultaan kirjan luettuaan toipuu hiukan ja katselee nykymaailmaa, toteaa jälleen kerran: todellisuus on tarua ihmeellisempää. Oikea Trump osoittautui 2020 ja sen jälkeen hullummaksi kuin tiesimme vuonna 2017, ja Putin, hänen todellisesta  hirviömäisyydestään ei kirjailija arvannut mitään. Kuten emme mekään.

Kirja sopii Arto Paasilinnamaisesta huumorista pitäville. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, kypsää romantiikkaa unohtamatta. Nykyaika somekulttuureineen on läsnä myös Allan Karlssonin tarinassa ja elämässä. Siitäs saitte, nettinatiivit... toisaalta, siinä netin käytössä on huonojakin puolia...

Lukuiloa!

Olavi Karela: Autolla 'Kanarian saarille' eli rattijuopon päiväkirja

Nyt löytyi kierrätyshyllystä kutkuttava teos.

Jo sen otsikkokin kiinnitti huomion. Kyseessähän on sama vitsi kuin muusikko Irwin Goodmanin laulussa 1960-luvulla. Olavi Karelan päiväkirja Seutulan työsiirtolasta rattijuopoille ilmestyi vuonna 1960. Se kertoo miehestä, joka kirjoittaa päiväkirjaa kesäkuun 1959 ja syyskuun loppupuolen välillä. 

Kirja alkaa railakkaasti ja kertojan ote tuntuu olevan hyvin hallussa. Kirjan 130 sivua ovat helppoa luettavaa ja niissä kuvataan rangaistussiirtolan elämää ja arkea päivästä toiseen. Ihmisluonteeseen kuuluu myös koittaa keventää harmaata arkea ja löytää huvituksia ja ajanvietettä. Seutulan lentokenttätyömaan tapahtumat vuonna 1959 kuvataan seikkaperäisesti ja jonkin verran maailman ja Suomen tapahtumia tuolta vuodelta, vankien radiosta kuulemina ja lehdistä lukemina.

 Köyliön vankilapalo 2.7.1959 järkyttää lehdistä luettuna. Myöhemmin se tulee lähelle, kun Seutulaan tulee Köyliössä tapahtumaa todistaneita. Muitakin tuon vuoden tapahtumia kertoillaan, mm. Armin ja Gil Hilarion tulo Suomeen Super Caravellella. 

Tyylinäyte kirjan alusta. 

Kirjoittajan taito kirjoittaa pani minut etsimään tietoa Internetistä tämän kirjoittajasta.

Kävi ilmi, että kyseessä on pseudonyymi. Nimimerkin takana on Pentti Kaartinen.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Pentti_Kaartinen

Hän on wikipedia-artikkelin mukaan ollut lauluntekija ja tuntenut Reino Helismaan ja tehnyt monia laulutekstejä ja sävellyksiä. Hänen tunnetuin sävellyksensä on 1970-luvulta iskelmä Lähde Lappiin.

Aika selkeältä vaikuttaa, että Irwinin iskelmän nimi ja kertosäe on luultavasti syntynyt kirjan nasevan nimen innoittamana. Rattijuoppoustuomion pituus 2-3 kuukautta ja kesällä suoritettu tuomio ulkoilmassa selitti siirtolassa aikaa viettöneen ihon rusketuksen. Kuin olisi mies ollut etelässä lomalla ikään...

No, kirjassa kerrotaan myös, miten eräs toimitusjohtaja oli järjestänyt tuomionsa, ettei edes vaimo tiennyt, vaan luuli miehen matkustavan työasioissa ympäri Eurooppaa. Mutta en paljasta tässä enempää. 

Kirjassa kuvataan erilaisia työllisyystöitä, vankien keskinäisiä suhteita, koti-ikävää, seikkailuita ja omaisten vierailuita, kesäpäivien kulumista ja toveruutta. Vankien joukossa on väkeä kaikista yhteiskuntaluokista, mutta siirtolatyömaalla ollaan ilman titteleitä, rinta rinnan lentokenttätyömaalla raatamassa.

Olipa yllättävä ja hauska satunnaislöytö tämä kirja!

Lukuiloa!

Kari Hotakainen: Henkireikä

Romaani

Olen pitänyt Kari Hotakaisen tiiviistä kerrontatyylistä ja lyhyistä lauseista, jotka on ladattu täyteen tunnetta ja oivalluksia. Henkireikä -teos on jälleen nautittavaa Hotakaisen tekstiä.

Kirjan asetelma aukenee lukijalle vähitellen, ja tapahtumien motiivit alkavat rakentua lause lauseelta ja kappale kappaleelta. Satunnaiset tapahtumat kasvavat merkityksiltään eteenpäin vyöryväksi väistämättömäksi tapahtumaketjuksi

Hotakainen on kehittänyt taidon rakentaa lauseisiin kytkentöjä suomenkielen sanojen merkityksillä ratsastaen. Hän rakentaa avoimesti tarinan roolihenkilöt kuin venäläiset maatuskanuket kerros kerrokselta luonteenpiirteitä kasaten. Ydintunteiden ympärille tulee pintakerroksia, jotka estävät ytimen näkymästä. 

Sosiaalinen ja mukava kuoroharrastus yhdistää ihmisiä ja saa yksinäiset ihmiset kertomaan harrastuskavereilleen mielenkiintoisia asioita, joita ei välttämättä kerrota edes läheisille. Ja maailma ei ole enää entisensä.

Rikostutkija on liittynyt kuoroon, jossa kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja myös laulavat. Rikostutkijan päässä pyörivät ihmisten teot ja synkät salaisuudet, jota hän työssään kohtaa. Kuoroharrastus voisi olla hetken helpotus ja tarjota lauluharjoituksissa keskittyvistä yhteisen kuoron äänen rakentamiseen. Mutta Suntio ja Parturikampaaja haluavat kertoa uudelle kuorokaverilleen luottamuksellisesti elämästään, eikä kuoroharrastus eikä yksityiselämä ole enää kenelläkään entisellään.

Kirja on helppolukuinen ja lukijan otteessaan hyvin. Kirjan teksti on vain näennäisen kevyttä. Tyylilaji on kuin tv-sarjassa "Tummien vesien tulkit". Synkkä pohjavire, joka päällä lipuu kuitenkin humaani ajatus ihmisestä.

Lukuiloa!

Kirjasta muualla sanottua:

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/henkireika/

Tietoa kirjailijasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Hotakainen

Aiemmin olen lukenut Hotakaisen tuotannosta romaanit:

• Buster Keaton
• Klassikko
• Huolimattomat
• Ihmisen osa
• Jumalan sana
• Luonnon laki

Johannes Lahtinen: Galileo

Romaani 

En ole aiemmin lukenut mitään Johannes Lahtiselta, joten en tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta. Kirjan nimi ja sivumäärä viittasivat tietopuoliseen kaikkien tunteman tiedemiehen tarinaan, jonkinlaiseen elämäkertaan, jossa käydään päähenkilön elämä pääpiirteissään dramatisoiden läpi, kirjailijan ottamin kerronnallisin vapauksin. Osoittautui, että noita kerronnallisia vapauksia oli itselleni jopa liian paljon, kirjan lukeminen ei ollut enää kaikin osin sujuvaa ja hauskaa.

Kirjan kerronta tuntuu olevan paikoitellen tyylilajiltaan Monty Pythonin "Holy Grail" -elokuvasta repäistyjä tappelu kohtauksia ryyditettynä Putous-sketsihahmojen tapaisella henkilögallerialla. Päähenkilö Galileo on omahyväinen öykkäri, joka viinipäissään tekee keksintöjään ja kirjoittaa teoksiaan, perheensä ja sisartensa perheen elättäjänä ja Italian valtioiden ruhtinaiden ja kardinaalien narrina. 

Hämmästyttävät löydöt ja matemaattiset keksinnöt eivät ole mitenkään kirjassa pääosassa vaan paikoitellen kuljetaan viitanliepeet ja saappaat sonnassa ja nyrkit heiluen kapakasta kapakkaan ja nöyryytyksestä toiseen. 

Kirjan kielikuvat ovat runsaita ja uuvuttavia, minulle ne häiritsivät tarinan etenemistä monessa kohtaa kun kirjan tyylistä tuli lörpöttelevää ja jaarittelevaa. Nokkelat vitsit ja stadin slangi kirjan sivuhenkilöiden suussa vieraannuttaa lukuelämystä, nykyajan sananlaskut ja lastenlaulujen väännökset sijoitettuna Galileon aikaan häiritsivät itseäni paikoitellen. Ilmankin niitä kirja olisi ollut hauska luettavaa. Liika ilveily rasittaa. 

Kirjan lopussa kirjailija jälkisanoissaan kiittää Tapio Markkasta ja Raimo Lehteä käsikirjoituksen tarkastamisesta, joten ilmeisesti nuo tähtitieteen historiaan perehtyneet professorit ovat antaneet siunauksensa ainakin kirjan joidenkin henkilöiden kuvaukselle (Giordano Bruno, Johannes Kepler, Simon Mayr (Marius), Nicholaus Kopernikus, Leonardo da Vinci, Tycho Brahe, Christopher Clavius mm).

Kirjan kerrontatyyli siis on perin karnevalistista tapahtumien ja sattumusten vyörytystä, kuvaelmaa kuvaelman perään. Kyllä siitä jonkunlainen kuva Galileon elämästä ja elämäntapahtumista syntyy, toki, mutta miten todenmukainen se sitten lienee.

Tästä kirjasta olisi voinut syntyä hieno, freskomainen runsas ja upea lukuromaani. Nyt on kirjan luettuani tunne, että olen lukenut vain mahtavan, uuvuttavan määrän tekstiä joka pyrkii olemaan anekdootteja ja sketsejä tiedemiehen resuisen elämän varrelta.

Kaunein ja hienoin hetki kirjaa lukiessa on kirjan loppuosassa sivuilla 633-640 oleva kuviteltu Galileon kirje Miltonille, missä on hienoa elämänfilosofiaa sivukaupalla. Siinä teksti hengittää ja elää, sitä lukiessa kokee sivistyvänsä ja miettii omaa paikkaansa suhteessa ihmiskuntaan ja universumiin. 

Galileo -kirjan arvio Turun Sanomissa:

https://www.ts.fi/kulttuuri/838830

Savon Sanomissa:

https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/3101088

Itseänikin kiinnostaa optiikka ja kaukoputket, panen tähän vielä kiinnostuneille linkin Ursan esitelmään kaukoputken historiasta:

https://www.ursa.fi/yhd/komeetta/esitelma/HMaattanen.htm

Tähän linkki wikipedia-sivuun Galileo Galileista: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Galileo_Galilei

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Romaani/historiallinen

Olen viime aikoina lukenut J. Pekka Mäkelän scifi-kirjoja. Tämä Hunan ei ole scifi -kirja ja on erilainen aiheeltaan ja syntytavaltaan. Kirja perustuu kirjailijan kummitädin päiväkirjoihin vuosilta 1934-1946, jolloin hän oli Kiinassa lähetystyöntekijänä ja opettajana. Kuten historiasta muistetaan, nuo ajat olivat Kiinassa erittäin levotonta aikaa. Japanilaiset terrorisoivat julmasti Kiinaa jo 1930-luvulla. Maailmansota ja kommunistien liikehdintä tekivät väestölle lisää ongelmia. Puute ja köyhyys kantaväestön keskuudessa oli yleistä. Vanhat rakenteet ja perinteet ohjasivat yhteiskuntaa. Lisäksi eurooppalaiset lähetystyötekijät toivat omia ajatuksiaan ja aatteitaan kansan tietoon.

Kirja oli Finlandia-ehdokkaana. Luettuani kirjan, ymmärrän hyvin miksi. Kirja on sukellus kulttuurien  vuorovaikutukseen ja kuvaa kaikkea sitä pahuutta, mitä sota voi viattomille aiheuttaa. Nyt, vuonna 2023 kun Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on jatkunut jo toista vuotta, on kirja entistä ajankohtaisempi. Butchan ja Mariupolin terroriteot Ukrainassa vertautuvat Nankingin terroritekoihin 1930-luvun lopulla. 

Mäkelän taidot dialogiin ja tarinan kuljetukseen ovat tuttuja jo hänen scifi-kirjoistaan. Tässä Hunan-teoksessa on mukaan taitavasti otettu kummitäti Helvi Södermanin päiväkirjojen tekstiä. Uskon, että juuri nuo kalliit suvun muistot Kiinan-tädistä ovat panneet kirjoittajan toimimaan pieteetillä, kunnioittaen tädin kokemuksia. Ympärille punottu fiktiivinen tarina on siitä saanut hyvän rungon, minkä päälle rakentaa roolihenkilöt ja tapahtumien kuvaus.

Kirja on vaatinut paljon tutkimustyötä ja selvittelyä. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo siitä. Detaljeja riittää kirjassa niin maisema- ja luontokuvauksessa kuin myös kulttuuriviittauksissa ja kansan kuvauksissa. Upea episodi on eräs tähtikirkkaan yön kuvaus, missä tarinan eurooppalainen henkilö Johan Caspar Wolff katsoo yön tähtikuvioita ja toteaa niiden aseman: Otava matalalla pohjoisessa, kesäkolmion tähdet ja tähtikuviot kauniisti kuvailtuna.  Tähtiharrastajana vaikutu kuvauksesta. Jokimaisemat ja vuoristoseutu sekä buddhalaiset palatsit jäävät kerronnassa mieleen sekä ahtaat ja vilkkaat kaupungit ja maaseudun elinkeinot. Tietysti myös lähetystyöntekijöiden arki lähetysasemillaan sekä heidän muodostamansa verkostomainen toiminta ja kansan opettaminen.

Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Liu Chin-Chih, nuori tyttö, jonka karu kohtalo kulkee läpi kirjan. Pala kurkussa saa lukea hänelle tapahtunutta. Kirjan kerronta on tosin kuten lukemissani Mäkelän scifi-kirjoissa sellaista, missä näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen. Kirjan printtiversiossa lukijan helpotukseksi sivujen alalaidassa lukee pienin kirjaimin  kenestä on kyse ja mikä vuosiluku meneillään. Itse luin kirjan lähes yhteen menoon, kahdessa illassa, jolloin tarinan lanka ei katkennut. 

Hauska yksityiskohta kirjassa on sivuhenkilönä esiintyvä suomalainen upseeri, jonka motiiveista ei ole selvää kuvaa suhteessa sotaan ja sotiviin valtioihin eikä lähetysaseman työntekijöihin. Hän vain piipahtaa asemalla ja julistaa rotuoppiaan ja kansojen eriarvoisuutta ja sitä, ettei surkeasta kiinalaisesta kansasta voi ikinä tulla mitään. Fasistinen saksalainen ajattelu on lyönyt täysin läpi hänen ajattelussaan. Kirjailija selvästi tämän tyypin kirjoittaessaan kommentoi sarkastisesti rooliinsa jämähtänyttä ja ahdasmielistä 1930 -luvun ihmistä. Sellaisella ei tietysti voinut olla aavistustakaan nykykiinasta, joka on kohonnut ehkä tärkeimmäksi talousmahdiksi 2000 -luvulla ja harpannut takapajuisuudesta ultramoderniksi yhteiskunnaksi. Kirja on kirjoitettu vuonna 2018 ja kirjailija on matkustanut Kiinassa, käy jälkisanoista kirjassa ilmi.

J. Pekka Mäkelä on tässä kirjoittanut parhaan teoksensa. Upea lukukokemus, suosittelen. Finlandia-ehdokkuus oli täysin ansaittu.

Kirsin bookclub arvioi Hunan-teosta:

https://kirsinbookclub.com/2019/03/j-pekka-makela-hunan-lahetyskutsu-vei-kiinaan/